Viimeinenkin vasta-ainetiputus on saatu, itseasiassa jo viime kuussa. Tämä tarkoittaa sitä, että keskussairaalassa ravaaminen syöpähoitojen osalta on nyt ohi. Tokihan tätä olen odottanut. Ja silti olo on, kuin olisi tippunut tyhjän päälle. hoidot ovat kuitenkin tuoneet tiettyä turvallisuuden tunnetta. Sanoin tuosta hoitajalle, joka totesi tällaisten tuntemusten olevan hyvin yleisiä. Se lohduttaa vähän.
Vähän lohduttaa myös se, että kun aikaa kuluu, syöpä on mielessä yhä harvemmin. Edelleen on kuitenkin niitä hetkiä (etenkin öisin), kun syövän uusiminen tuntuu lähes varmalta. Etten kerta kaikkiaan voi selvitä tästä näin vähällä. Tai että sairastun johonkin muuhun syöpään tai sairauteen.
Tuntuu, että sairastuminen myös jätti jonkinlaisen varjon, joka tulee häilymään tulevaisuuteni yllä aina. Totta kai olen tiennyt, että kuka tahansa voi sairastua vakavasti koska tahansa. Mutta tuo asia nyt jotenkin vain konkretisoitui. Kaikkia pitkän tähtäimen suunnitelmiani varjostaa ajatus, että entä jos sairastun tai kuolen. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, sairastuminen tuntuu myös vanhentaneen minua valtavasti. Mietin todella paljon jäljellä olevien elinpäivieni vähyyttä, vanhuutta ja kuolemaa. Haluaisin todella päästä irti noista ajatuksista, koska tosiasiassa minulla voi olla elämää edessä vielä enemmän kuin takana. Ehkä aika tekee tehtävänsä ja pystyn vielä jonain päivänä suhtautumaan tulevaisuuteen luottavaisin mielin.
