Sytostaatit takana, sädehoito edessä

Tässä sitä taas mennään parempaan päin. Antibiootit purevat ja vointi alkaa olla normaali. Nyt kun sytostaatit ovat ohi, pitäisi varmaan ruveta tekemään jotain kunnon kohottamiseksi. Kävelylenkkejä lukuun ottamatta olen vaipunut ihan totaalisesti sohvan pohjalle. Ajatuskin treenaamisen aloittamisesta hirvittää, väsyn niin nopeasti pienestäkin ponnistelusta. Mutta ei tässä nyt muu auta, mieli kuntoon päästä.

Sädehoidot alkavat viikon päästä. Viime viikolla kävin sädehoidon suunnittelukuvauksessa. Se kesti muutaman minuutin ja sen jälkeen iholle tehtiin pieni tatuointipiste, jonka avulla sädehoito kohdistetaan. Sädehoitoa annetaan 15 kertaa eli joka arkipäivä kolmen viikon ajan. Lisäksi annetaan vielä viisi kertaa tehosteannos, booster, leikkausalueelle. Eli seuraava kuukausi menee sitten keskussairaalassa ravatessa.

Myös Herceptin-vasta-ainepistokset jatkuvat. Ne olivat tauolla CEF:n ajan, koska noiden yhteisvaikutus voisi rasittaa sydäntä liikaa. Pistokset sinälläänkin rasittavat sydäntä, joten ylihuomenna menen sydämen pumpputoiminnan gammakuvaukseen. Vastaava tehtiin jo keväällä, ja niitä tehdään muistaakseni kolmen kuukauden välein. Herceptiniä tulen saamaan 14 kertaa kolmen viikon välein ja se annetaan keskussairaalassa. Joten ajelu siihen suuntaan jatkuu.

Vaikka tiesin tuon sädehoitorytmin jo ennestään, tuntuu se nyt ihan kamalan rankalta. Ei hoidollisesti, vaan tuon jokapäiväisen kulkemisen takia. Monta viikkoa olen elänyt vain keskittyen ajatukseen, että sytostaatit ovat kohta ohi, ja olen työntänyt koko sädehoidon pois mielestäni. Olisi nyt niin kova hinku jo palata "normaaliin" elämään ja unohtaa koko syöpä. Mutta pystyykö sitä koskaan oikeasti unohtamaan?

Eipä mennyt ongelmitta, ei

Eipä sitten sujunut viimeinenkään sytostaattihoito ongelmitta. Kaikki alkoi ihan normaalisti lukuun ottamatta sitä, että valkosolujen määrä oli nyt viimekertaistakin alhaisempi. Tämän vuoksi lääkäri määräsi valkosolujen kasvutekijäpistoksen, jonka kävin taas pistättämässä seuraavana päivänä terveysasemalla.

Kaikki oli ihan ok keskiviikkoiltaan asti, jolloin nousi kuume. Se kävi korkeimmillaan 38,3 asteessa, mutta koska oli jo niin myöhä, päätin kuitenkin odottaa aamuun Panadolin voimalla. Huomioin kyllä, että leikattu rinta ja sen puolen kainalo ja kylki tuntuivat kipeiltä, mutta kun koko kroppaa jomotti kuumeen takia, en asiaa kummemmin ajatellut. Aamulla kuume olikin jo maltillisissa lukemissa, mutta rinnan alue edelleen kipeä. En kuitenkaan halunnut taas hätäillä suotta ja kokeilin vielä Buranalla. Iltapäivällä alue oli todella arka ja lisäksi punainen ja turvoksissa. Soittoa siis syöpäpolille, josta ohjeistettiin keskussairaalaan päivystykseen. Joten taas sitä mentiin.

Tällä kertaa ei tarvinnut istuskella odotusaulassa, vaan matalasoluvaiheen ja alhaisten leukosyyttien ansiosta tieni vei suojaeristykseen. Ensimmäinen diagnoosi oli rintarauhasen tulehdus. En vielä tähän mennessäkään ollut oppinut, että nämä reissut saattavat venähtää, vaan kuvittelin marssivani kotiin samana iltana antibioottikuuriresepti kainalossa. Antibiotti annettiin kuitenkin suoneen, joten osastolle vaan.

Aamuun mennessä olin ehtinyt vilautella tissiäni lääkärin lisäksi useammalle hoitajalle, mutta vasta syöpälääkäri vilkaisi selkäpuolelle, jossa myös oli punainen läiskä, ja diagnoosi vaihtui heti vyöruusuksi. Nyt antibiootin lisäksi alettiin tiputtaa viruslääkettä. Seuraavaksi verikokeiden perusteella ilmeni, että verenkierrossa on bakteereita, eli kyseessä on verenmyrkytys. Antibiootin määrää lisättiin.

Osastolla vierähti neljä vuorokautta, joiden aikana antibioottia tiputettiin neljä ja viruslääkettä kolme kertaa vuorokaudessa, myös yöllä. Toistuvista tiputuksista johtuen kanyylin kohta tuppasi ärtymään ja sitä jouduttiin vaihtamaan pariinkin kertaa. Ja kun olen aiemmin kertonut, mitä tuskaa kanyylin saaminen suoneen kohdallani joskus on, aloin olla lopulta jo täydellisen turhautumisen partaalla.

Lopulta kipu ja punoitus helpottivat ja tulehdusarvo laski, joten hoitoa voitiin jatkaa tablettina ja pääsin kotiin. Lähtöaamuna lääkäri totesi, ettei kyseessä sittenkään ilmeisesti ollut vyöruusu, koska ihoon ei noussut rakkuloita, vaan jokin verenmyrkytyksen aiheuttama infektio. Läksiäisiksi tietysti vielä clostridium-infektio uusi, mutta se oli onneksi niin lieväoireinen, että sain lähteä parantelemaan sitä kotiin. Nyt siis mennään seuraavat kymmenen päivää kahdella antibiootilla ja jännitetään, miten ne purevat. Perjantaiksi on määrätty verikoe, josta sitten selviää, alkaako verenmyrkytys oireilla uudestaan.

Viimeistä viedään

Jos mitään ylläreitä ei väliin tule, on perjantaina (lopultakin) viimeinen sytostaattihoitoni! Edellisen jälkeen vointi on ollut muuten ihan hyvä, mutta se väsymys. Oikeastaan vasta tällä viikolla on tuntunut, että jaksaminen alkaa olla lähelläkään normaalia. Ja nyt pitäisi taas mennä ottamaan uusi väsytysannos. Lohduttaudun koko ajan sillä, että se on (nyt ainakin tähän palaan) viimeinen.

Viime hoidosta ärtynyt verisuoni ei sitten meinaa ottaa parantuakseen. Lopetettuani kolme päivää kestäneen Burana-kuurin koko käsivarsi kipeytyi. Syöpäpolilta sain ohjeen jatkaa kuuria. Viikon kuluttua lopetin sen taas ja käsi olikin parempi, mutta kosketusarkuus ja pakotus suonen kohdalla vaan huolestutti. Sain sitten ohjeen käydä näyttämässä kättä syöpäpolilla. Hoitaja sanoi heti, että näyttää ihan asiaankuuluvalta. Haki lääkärin vielä katsomaan ja tämä totesi nähneensä paljon pahempaakin. Se CEF-yhdistelmän pahamaineinen E eli epirubisiini vaan on sellaista myrkkyä, että se ärsyttää ja paraneminen voi kuulemma kestää pitkäänkin.

Nyt lähes kolmen viikon kuluttua käsivarsi on edelleen suonen kohdalta kosketusarka ja suoni väriltään tumma. Saa nähdä, tiputetaanko seuraava hoito samaan käteen vai leikatun puolen käteen. Ensimmäistä kertaa minua nyt kuitenkin pelottaa jo itse tiputus, ei pelkästään sen jälkiseuraamukset. Toivottavasti kaikki vaan menisi hyvin ja pääsisin lopultakin toipumaan tästä koko showsta.

Hoitopäivän lääkecocktail, toivottavasti viimeinen ikinä.