Diagnoosin vuosipäivä

Tänä päivänä vuosi sitten lääkäri sanoi minulle, että "sinulla on rintasyöpä". Olihan se järkytys, vaikka tiesin sitä jo odottaa ja olin yrittänyt varautua kaikkeen. Kun sitä viimeiseen asti kuitenkin toivoo ja toivoo... Viikon päästä olinkin jo leikkauspöydällä.

Ensimmäisen vuosikontrollin nyt lähestyessä syöpä tuntuu taas olevan enemmän läsnä elämässäni. Huomaan jälleen lukevani netistä syöpään sairastuneiden tarinoita, ja ne nettiin päätyneethän eivät yleensä ole niitä onnellisimpia. Viime yönä näin untakin, että minulla oli huivi päässä ja kaikki arvasivat, että olen sairastanut syövän. En muista, olenko nähnyt aiemmin yhtään syöpäunta, vaikka paljon unia näenkin.

Jossain alitajunnassa minulla tuntuu olevan vahva usko, että syöpä uusii. Ihan kuin päässäni asuisi pieni syöpäpeikko, joka kuiskuttelee, että totta kai se uusii, kun niin monella muullakin on uusinut (sitä se ei kuiskuttele, että vielä useampi on parantunut). Elän ihan hyvää, normaalia elämää, mutta edelleen minulla on tunne, kuin olisin jatkoajalla. Toivon, että jonain päivänä tuo tunne hellittäisi ja pystyisin edes jonkinlaisella luottamuksella katsomaan tulevaisuuteenkin.

Edelleen kuumia kuulumisia

Yhä palaan tässä postauksessa kuumiin aaltoihin, koska ne eivät jätä minua rauhaan. Tilanne tuntui jopa välillä pahenevan ja kuuma iski monta kertaa päivälläkin. Joten lopulta taivuin hakemaan apteekista tuon Ergotaminin tyjäkämmän version, sen joka sisältää väsyttävää fenobarbitaalia. Tuo mahdollinen väsyttäminen on ollut se syy, jonka takia olen lääkkeen kokeilua lykännyt ja lykännyt.

No loppuivatko kuumat aallot? Eivät. Viikon ajan olen ottanut yhden tabletin illalla ja kuuma iskee ihan yhtä usein. Tosin tuntuu, että se menee helpommin ohi. En tiedä, johtuuko lääkkeestä vai onko sattumaa (muutenkin oireiden hankaluus vaihtelee jaksoittain). Toisaalta tuntuu, että nukun paremmin. Se voi olla juuri tuo lääkkeen väsyttävä vaikutus. Tai sitten se johtuu siitä, että juuri samaan aikaan päättyi neljän viikon työpätkäni. Vaikka en tietoisesti stressaa töistä, nukun silloin aina huonommin. Sehän selviäisi, kun jättäisin nyt lääkkeen joksikin aikaa. Mutta hyvien yöunien toivossa se on toistaiseksi tullut napattua.

Väsymyksen pelossa en ole uskaltanut ottaa tuota tablettia kuin iltaisin. Lisäksi apteekin täti sanoi, että lääke voi heikentää hormonilääkityksen vaikutusta. Kuitenkin lääkäri juuri sen aiheuttamiin oireisiin sitä määräsi ja annostus on 1–2 tablettia kolmesti päivässä, tarvittaessa. Täytynee kysyä asiaan vielä lääkäriltä tarkennusta.

Lääkäristä puheen ollen, minulle tuli aika syöpälääkärin vastaanotolle ensi kuulle. Tämä on nyt se paljon puhuttu (ja pelättykin) vuosikontrolli. Mitä enemmän aikaa diagnoosista kuluu, sitä fanaattisemmin syynään rintojani. Pitää ihan muistuttaa itselleen, ettei muutoksia ehkä huomaa, jos niitä tissejään kopeloi koko ajan. Ajatus syövän uusimisesta tuntuu niin lannistavalta, etten oikein uskalla sitä ajatella. Toisaalta miksi pitäisi ajatella? Jos tässä elämässä ottaa pelkäämisen asenteen, niin niitä syitä pelätähän riittää loputtomiin, ilman rintasyöpääkin.

Kaljun naisen kohtaaminen

Tapasin töiden puitteissa kaljupäisen naisen. Ensimmäinen ajatukseni oli, että ”mikähän syöpä?”. En tietenkään olisi tätä mennyt ventovieraalta utelemaan, mutta hän itse otti puheeksi rintasyöpähoitojen olevan meneillään. Sen jälkeen meillä juttua riittikin (eikä se koskenut työasioita).

Mietin tuota myöhemmin illalla. Meillä kahdella, ennestään toisilleen tuntemattomalla ihmisellä olikin yhtäkkiä niin paljon yhteistä, että juteltiin kuin vanhat tuttavat. Sitten mietin, monenko kohtalotoverin kanssa olen jutellut tämän kuluneen vuoden aikana. En kovinkaan monen. Leikkauksen jälkeen osastolla oli samassa huoneessa nainen, jolta myös oli leikattu rintasyöpä. Ja viisaudenhampaani poistossa avustanut hammashoitaja kertoi sairastaneensa rintasyövän, hänen kanssaan vaihdoin operaation jälkeen muutaman sanan (tai minä lähinnä mumisin se tuppo suussa).

Mutta siinäpä ne. En edes tiedä kovin montaa rintasyövän sairastanutta. Hoidoissa tietenkin näkee potilaita varmasti kaikilta syöpägenreiltä, mutta siellä ei ole tapana jutustella. Minun syöpäkeskusteluni on käyty lääkärien ja hoitajien kanssa, kun he kertovat mitä tulee tapahtumaan, sekä oman lähipiirin kanssa, kun minä kerron, mitä kaikkea on tapahtunut. Mutta keskustelua jonkun toisen saman kokeneen kanssa, sitä ei ole ollut.

Enkä oikeastaan mitään vertaistukea ole kaivannutkaan, elämä kun on pyörinyt niin tiiviisti hoitojen ympärillä. Mutta yllättäen nyt, kun rankin on ohi, tekisi mieli vaihtaa kokemuksia jonkun kanssa. Ja ehkä jakaa niitäkin pelkoja tulevasta, joita voi ymmärtää vain omakohtaisen kokemuksen kautta.

Sairastumiseni jälkeen pohdin paikalliseen syöpäyhdistykseen liittymistä. Silloin kuitenkin jostain syystä tuntui, ettei yhdistyksellä olisi siinä tilanteessa minulle mitään annettavaa, ja minulla vielä vähemmän yhdistykselle. Silloin ajattelin, että ehkä sitten myöhemmin. Mutta nyt minulla on tunne, että yhdistykseen liittyminen toisi syövän takaisin elämääni. Ei siis konkreettisesti, mutta yhdistyksen toiminnan ja muiden ihmisten kautta se olisi taas läsnä. Ja minä kun vaan toivon, että syöpä voisi olla taakse jäänyttä elämää.

Tämä kohtaamani kalju nainen, joka oli vasta hoitopolkunsa alussa, sanoi minulle: ”Sinä olet siinä, terveenä ja toipuneena. Se antaa minullekin uskoa”. Se tuntui hyvältä. Yhdistystoiminnan kautta voisi paitsi saada, myös antaa vertaistukea. Ehkä kuitenkin annan ajan vielä vähän kulua, että olisin itse paremmin sinut tämän asian kanssa.