Panikointia vuosikontrollin alla

Kävin viime viikolla lääkärissä vuosikontrollissa. Siihen liittyi tietenkin verikokeet, joiden tuloksia piti totta kai käydä lueskelemassa Omakannasta jo etukäteen. Kaikki muu oli viitearvojen sisässä, paitsi valkosolut. Alarajan ollessa 3,4 tulokseni oli 3,0. Tuohan riitti jo säikäyttämään. Vaikka saamani vasta-ainehoito voi aiheuttaa valkosolujen niukkuutta, alkoi syöpäpeikko päässäni kuiskutella vaikka mitä. Muistutin itseäni, ettei rintasyöpäni alun perinkään oireillut matalilla valkosoluarvoilla. Mutta tuo ääni päässäni vaan takoi, että sehän on voinut levitä tai olla kokonaan uusi syöpä tai jotain muuta kamalaa... Uskomatonta, millaiset mittasuhteet pelko voi saada etenkin öisin valvoessa. No, lääkäri totesi kuitenkin, että minun tilanteessani tuo arvo ei ole ollenkaan hälyttävä ja että se voi vaihdella muutenkin.

Tämän reilun kuluneen vuoden aikana minulla on ollut ainakin kolme eri syöpälääkäriä. Toivoin, että tämänkertainen olisi edes joku heistä, mutta ei, taas uusi ihminen. Minulla on tapana aina lääkärikäynneillä mennä jotenkin lukkoon. Vaikka olen päättänyt kysyä sitä ja tätä ja tuota, tuntuu vastaanotolla aina kuitenkin, ettei halua tuhlata lääkärin aikaa. Taas kerran olin kirjannut kysymykseni ylös ja kerrankin pidin kiinni siitä, että kysyn ne kaikki. Lääkäri vastasi kyllä kysymyksiini seikkaperäisesti, mutta silti minulla oli koko ajan olo, että on jotenkin kiire. Jokaisen vastauksensa päälle tämä töksäytti nopeasti: "Olikovielämuuta?". Eivätkä ajat olleet edes myöhässä, vaan pääsin sisään reilusti etuajassa.

Aluksi lääkäri kysyi vointiani ja vastasin, että fyysisesti loistava, henkisesti vähän niin ja näin (olen edelleenkin välillä kovin ahdistunut). "Sinulla on ollut rankka vuosi", tämä totesi. Vastasin, ettei mielestäni ole ollut, sillä olen saanut levätä pitkällä sairauslomalla. Omakantaan lääkäri oli kirjannut: "Fyysisesti kokee voinnin olevan erinomainen, henkisesti raskaampi vuosi". Kuunteliko tämä edes, mitä minä sanoin?

Pääasia kuitenkin, että kaikki vaikutti olevan kunnossa. En kuitenkaan uskalla huokaista helpotuksesta ennen kuin mammografia on ohi, ja siihen on vielä kolme viikkoa.

Tukkakuulumisia

Kävin leikkuuttamassa hiuksiani kampaajalla. Edellisestä käynnistä on yli vuosi, se oli viime vuoden alkupuolta, kun olin vielä onnellisen tietämätön rintasyövästäni. Diagnoosin jälkeen ajattelin, että leikkuutan hiukseni sitten KUN kuulen, ettei sytostaattihoitoja tarvita (koska viimeiseen asti toivoin niin). Kun sitten selvisi, että sytostaatit tulevat, niin ajattelin asian hoituvan ihan itsestään. Kuten tapahtuikin.

Sittemmin vähäisten hiusteni siistimisen on hoitanut avomieheni. Nyt hän kuitenkin irtisanoutui tästä tehtävästä arvellen, etteivät hänen kampaajan taitonsa enää riitä. Eihän tässä leikattavaa vielä paljon ollut, mutta joka puolelta samanpituisena tukka alkoi näyttää jonkinlaiselta kypärältä. Kampaaja siistikin lähinnä sivuja ja niskaa.

Mutta millainen tämä uusi, sytostaattien jälkeen kasvanut tukkani sitten on? Ensinnäkin se on vähän tummempi kuin entinen. Toiseksi se on paljon tuuheampi. Mieheni vitsailikin tukan alettua kasvaa, että "Jos tuo tuosta vielä tuuhenee, sinulla ei mahdu tukka päähän". Entinen tukkani oli luonnonkihara, joten olen jännityksellä odottanut, saanko kiharat myös nyt. Näin lyhyestä on vielä vaikea sanoa, mutta ainakin märkänä tämä näyttäisi kovasti kihartuvan. Kampaaja tosin sanoi, että joillakin uusi tukka on aluksi kihara ja suoristuu sitten. Mutta kikkara tai suora, sama minulle. Tärkeintä, että tukka on taas päässä.