Rankka vuosi?

Vuosi 2020 lähestyy loppuaan. Ei olisi todellakaan vuosi sitten osannut aavistaa, mitä se tuo tullessaan. En minä, eikä moni muukaan ihminen koko maailmassa. Vaikka korona on pistänyt kaikkien elämän sekaisin, omassa elämässäni kuitenkin isompi asia oli rintasyöpädiagnoosi.

Useampikin on sanonut minulle, että "sinulla on ollut rankka vuosi". Onko minulla ollut? Kyllä ja ei. Oli rankkaa löytää rinnastaan kyhmy, ja oli rankkaa odottaa yli kuukausi epätietoisuudessa mammografiaan pääsyä. Oli rankkaa saada syöpädiagnoosi ja rankalta tuntuivat välillä hoidotkin.

Mutta toisaalta. Olin lähes seitsemän kuukautta sairauslomalla. Minun ei tarvinnut ajatellakaan töitä, sain keskittyä täysin leikkauksesta paranemiseen ja hoidoista toipumiseen. Minulla ei ole omaa perhettä tai laumaa ystäviä, mutta muutamat läheiset ihmiset ovat auttaneet todella paljon. Avomieheni on ollut kullanarvoinen, hän on paitsi kuskannut minua hoitoihin, myös jaksanut kuunnella ja tukea, ja hoitanut kaikki käytännön hommat, kun en itse ole jaksanut. Myös siskoni ovat olleet kultaisia. Auttelemme yhdessä iäkkäitä vanhempiamme ja siskot ovat olleet aina valmiita hoitamaan minun ruohonleikkuu- tai kauppavuoroni, jos en ole kyennyt.

Kaiken kaikkiaan, minun ei ole tarvinnut jaksaa yhtään enempää, kuin olen jaksanut. Normaalielämässä joutuu usein venymään, mutta nyt ei tarvinnut. Lisäksi olen saanut todella hyvää hoitoa, päässyt päivystykseen, lääkärille ja osastolle aina ja nopeasti, kun tarve on vaatinut. Näiden asioiden valossa vuoteni ei ole ollut rankka.

Vuosi 2020 on ollut poikkeuksellinen, mutta hyvä. Siihen on mahtunut paljon hyviä päiviä, hyviä asioita ja se on ollut myös omalla tavallaan kasvattava. Ensi vuonna toivoisin elämän kuitenkin taas palaavan entisille raiteilleen, niin omalta kuin kaikkien muidenkin osalta. Onnea ja terveyttä kaikille tulevaan vuoteen!

Kuumat yöt

Enkä valitettavasti viittaa tuolla otsikolla niihin tunnelmiin, joista Kari Tapio samannimisessä biisissä laulaa.

Olen nyt syönyt hormonilääkettä reilun kuukauden. Nuo "kuumat yöt" alkoivat lähes välittömästi lääkityksen alettua. Se onkin oikeastaan ainoa tai ainakin hankalin sivuvaikutus. Kuukautisia tosin ei ole kuulunut (saanenko jo heittää niille lopullisesti hyvästit?) ja lääkitys myös kerää kroppaan nestettä, mikä ilmenee aamuisin etenkin sormien turvotuksena.

Mutta se kuuma. Noita kuumia aaltoja on joskus päivisinkin, mutta ei niin paljon eikä niin häiritseviä kuin öisin. Onneksi en hikoile, kuten kortisonilääkityksen aikana, jolloin nukuinkin pyyhe tyynyn suojana. Nyt on vaan yksinkertaisesti kuuma, joka iskee hetkessä. On pakko potkia peitto pois ja silti tuntuu, että sulan patjaan kiinni ja että on pakko nousta ylös. Alkuun nousinkin, mutta huomattuani kuuman menevän ohi yhtä nopeasti kuin se alkoikin, yritän pysytellä sängyssä. Se helpottaa muutamassa minuutissa.

Kuumia aaltoja tulee ehkä kahdesta neljään kertaa yössä. En ole normaalistikaan mikään hyvin nukkumisen mestari, mutta yöt ovat kyllä nyt todella levottomia. Kuuman helpotettua ehdin joskus nukahtaa ilman peittoa ja tietysti herään sitten kohta kylmään.

Tokihan lääkäri määräsi näidenkin oireiden varalle lääkettä. En kuitenkaan ihan kevein perustein haluaisi aloittaa taas uutta lääkettä uusine mahdollisine sivuvaikutuksineen. Joten ainakin toistaiseksi aion viettää yöni edelleen kuumissa tunnelmissa.

Ylläreitä fyssarilla

Kävin fysioterapeutilla. Käynti ei liittynyt mitenkään rintasyöpään, ja liittyi kuitenkin, koska kaikki näyttää nykyään jollain tapaa liittyvän siihen.

Käyntini syy oli käden puutuminen, vanha vaiva, joka on kiusannut jo kauan ennen kuin syövästä oli tietoakaan. Itse asiassa tuota vaivaa ei sairausloman aikana juuri ollut, mutta nyt kun olen palaillut töiden ja treenaamisen ääreen, se paheni taas.

Fysioterapeutti totesi oikean olkapääni olevan selvästi vasenta alempana (tämän huomasin sitten peilistä katsoessani itsekin), mikä taas aiheuttaa hartiaan jännitystilan ja käden puutumisen. Hän totesi, että vaikka leikkaus ei tuota virheasentoa olekaan aiheuttanut, niin sen korjaantumista ei ainakaan auta rinnan kupeessa kiristävä arpi. Kysyi, miten olen arpea hoitanut. No en mitenkään.

Arpea tulisi (olisi tullut) hoitaa hieromalla sitä pyörivin liikkein kosteusvoiteen kanssa jopa kymmenkunta minuuttia päivässä. Mitään tällaista ohjetta en muista saaneeni, korkeintaan neuvottiin rasvaamaan arpea alkuun (minkä teinkin, kun iho kuivui). Olisi kai pitänyt itse etsiä tietoa aktiivisemmin.

Toinen ylläri oli se, kun fyssari totesi, että hieronnassa tai muissa vastaavissa hoidoissa minun ei tulisi käydä pariin vuoteen. Tämä siksi, että hieronta voi aktivoida elimistössä mahdollisesti yhä olevia syöpäsoluja. Huh! Hyvä että tämä tuli esille, sillä olin juuri puntaroinut fysioterapiaan ja hierontaan menemisen välillä, kun luulin tuon puutumisen johtuvan jostain hartiajumista.

Olen nyt sitten yrittänyt pyöritellä tuota arven aluetta kosteusvoiteen kanssa. Minun on vaikea koskea arpeen, on ollut leikkauksesta asti. Arpi on siisti ja sen väri on vaalentunut huomattavasti, mutta minusta se on ruma, kova ja ikävän tuntuinen. Ei auta kuin yrittää tulla sen kanssa sinuiksi ja hyväksyä, että arpi on nyt osa minua ja elettyä elämää.

Takaisin työn ääreen

Lähes seitsemän kuukautta kestänyt sairauslomani loppui viime viikolla. Kuten olen kertonutkin, vakituista työpaikkaa minulla ei ole, mutta olen tehnyt sijaisuuksia ja keikkatöitä parillekin eri työnantajalle. Laitoin esimiehelleni sähköpostia, että olen taas käytettävissä. Ja niin tässä on tullut taas vähin erin totuteltua työntekoon.

Kun keväällä soitin esimiehelleni ja ilmoitin tilanteesta, tämä kysyi, voiko kertoa sairauslomani syyn työpaikalla. Annoin luvan. Työyhteisömme on hyvin pieni ja olemme aika lailla tuttuja keskenään, joten en halunnut kenenkään joutuvan tekemään mitään arvailuja sairaudestani. Töihinpaluu on sujunut vanhalla rutiinilla, mutta eniten jännitin työkavereiden kohtaamista. Miten minuun suhtauduttaisiin?

Huoli oli turha, kaikki suhtautuivat aivan kuin ennenkin ja olivat iloisia paluustani. Sujahdin paikalleni yhtä sujuvasti kuin olisin siinä koko ajan ollutkin. Jälkikäteen mietin, olisinko toivonut, että joku olisi kysynyt vointiani. Tulin siihen tulokseen, että en. Olenhan nyt sairausloman päätyttyä virallisestikin "terveen kirjoissa".

Kuoleman ja elämän pelkoa

Aloitan tänään hormonilääkityksen. Edelleen lannistaa ajatus, että noita pillereitä nyt popsin päivittäin seuraavat viisi vuotta. Ja sitten pieni ääni pääni sisällä kuiskaa, että ethän sinä ehkä edes elä niin kauan...

Kysyin pari viikkoa sitten lääkärin vastaanotolla, miten todennäkäisesti syöpäni uusii.
- Lähtisin siitä ajatuksesta, että kuulut niihin yhdeksään kymmenestä, jotka parantuvat.
Siis mikä hemmetin vastaus tuo on? "Lähtisin siitä ajatuksesta..." Lääkiksessä on varmasti joku kurssi, jolla opetetaan antamaan potilaille tyydyttäviä vastauksia kuitenkaan mitään lupaamatta. No ymmärränhän toki, ettei lääkäri pysty antamaan mitään tarkkaa ennustetta. Hän on yhäkin se lääkäri, eikä selvännäkijä. Tuon sanomansa jatkoksi hän mainitsi vielä jotain HER2-positiivisen syövän arvaamattomuudesta.

En kuitenkaan vielä, hoitojen tässä vaiheessa, ole ruvennut pelkäämään syövän uusimista. Kaikkia uusia syöpiä ynnä muita sairauksia kyllä. Olen aina pelännyt sairastuvani vakavasti. Ehkä siitä asti, kun meille lapsena ollessani (kai joskus 80-luvun lopulla) ostettiin lääkärikirja, jota lueskelemalla sain ensimmäisen kosketuksen siihen, mitkä kaikki sairaudet ihmistä vaanivatkaan. Rintasyöpä oli minulle vain muistutus siitä, että kuka tahansa voi milloin tahansa sairastua melkein mihin tahansa.

Nyt kuulostelenkin jokaista päänsärkyä, selän jomotusta, sydämen tykytystä ja muita epämääräisiä tuntemuksia, ja mietin, onkohan tämä nyt jotain vakavaa. Välillä on todella ahdistavia päiviä (tai etenkin öitä), joina tuntuu, etten kerta kaikkiaan tule näkemään viisikymppisiäni. Hatunnosto niille, jotka sanovat, etteivät pelkää kuolemaa. Minä voin kertoa, että minä pelkään. Pelkään itse kuolemaa ja pelkään kaikkea mahdollista siihen liittyvää sairautta ja kipua.

Koska myös rintasyövän uusiminen kummittelee mielessä, en uskalla edes suunnitella tulevaa. Jokainen yli vuoden päähän ulottuva ajatukseni päättyy sanoihin "jos silloin vielä elän". Jos mietin vaikka opiskelua, uutta työpaikkaa tai yrityksen perustamista, tulee heti mieleen, että uskallanko nyt suunnitella mitään niin kauaskantoista. Minun on jo pitkään tehnyt mieli ottaa kissa, mutta nyt mietin, että se jää sitten muiden hoidettavaksi jos kuolen ennen sitä.

Käsitän kyllä, miten älyttömiä nuo ajatukset ovat. Eihän kukaan voisi koskaan suunnitella mitään, koska kukaan ei voi tietää elääkö enää ensi viikolla. Tai edes huomenna. Näistä peloista on pakko päästä jotenkin yli, koska niiden kanssa ei jaksa elää. Ja elämä, olipahan sitä jäljellä paljon tai vähän, valuu hukkaan pelätessä. Pitäisi yrittää ajatella, lääkärin sanoja hieman mukaillen, lähteväni siitä ajatuksesta, että olen elossa vielä 20 vuoden päästä.

Ylös sohvan pohjalta

Olen pitänyt neljä kuukautta lähes täydellistä liikuntataukoa. Sytostaattihoitojen alettua yritin sinnikkäästi käydä kuntosalilla, mutta sitten oli luovutettava. Jatkuva väsymys ja pieni kuumeilu sai lopulta nostamaan kädet pystyyn. Henkisestikin helpotti, kun lupasin itselleni, että nyt saa pitää treenitaukoa.

No, ihan näin pitkäksi ei tauon ollut tarkoitus venyä. Ja olisin toki voinut harrastaa muuta, kevyempää liikuntaa, mutta kyllä se jäi muutamaan kävelylenkkiin ja hyötyliikuntaan, kuten marjojen keräämiseen, ruohonleikkuuseen ja puiden pinoamiseen. On niin helppo heittäytyä sohvalle ja passivoitua.

Painoa on kertynyt tuona aikana viitisen kiloa lisää. Tiedän, että liikkumattomuus ei ole selitys (ainakaan pätevä sellainen) painonnousulle, mutta siinä tuli samalla annettua itselleen lupa syödä mitä sattuu (vaikka nimenomaan olisi pitänyt kiinnittää entistä tarkemmin huomiota siihen, mitä suuhunsa pistää). Tuo viisi kiloa ei sinällään minua harmita, mutta se harmittaa, että melkein kaikki housut puristavat, eikä osa mahdu edes jalkaan. Kaikkein eniten vaivasi kuitenkin tuo liikkumattomuus.

Kun sädehoidot loppuivat, päätin, että nyt aika luopua viimeisestäkin tekosyystä ja nousta sohvan pohjalta. Lopultakin suunnistin siis salille. Lääkäri muistutteli moneen kertaan, ja toki olisin itsekin sen jo tähän ikään ymmärtänyt, että pitää aloittaa todella rauhallisesti.

    –Voisit ajatella, että menet sinne ensin ihan vaan hengailemaan.

Ei se ihan hengailuksi jäänyt, mutta hyvin varovaisesti aloittelin kyllä. Vaikka voimatasot olivat kaukana puolen vuoden takaisesta, tuntui vaan mahtavalta, että olin päässyt taas alkuun. Innostuin käymään myös kevyellä kävelyä-hölkkää-kävelyä-lenkillä ja sekin tuntui yllättävän hyvältä.

Nyt tuntuu siltä, etteivät hoidot enää paina, ja väsyminen johtuu enää tauon aiheuttamasta kunnon heikkenemisestä. Pyrin myös pistämään ajatusmallejani uusiksi. Entä sitten, jos en koskaan jaksa nostaa penkistä yhtä paljon kuin ennen? Entä sitten, jos en koskaan enää vedä yhtään leukaa? Pääasia, että pystyn taas liikkumaan. Pääasia, että olen ylipäätään elossa.

Loppu hormonien hyrräämiselle

Eilen oli sitten viimeinen sädehoito. Kuten tuolla kommenteissa joku kirjoittikin, äkkiä se loppujen lopuksi meni, vaikka kuukausi sitten neljän viikon kulkeminen keskussairaalassa tuntui valtavalta urakalta. Rinnan iho on kestänyt hyvin, ainoastaan vähän arkuutta ja punoitusta on ollut. Väsynyt olen edelleen, mutta yhäkään en tiedä johtuuko se sädehoidosta, hoidoissa kulkemisesta vai tästä vallitsevasta passiivisesta elämäntyylistä yleisesti.

Hoidon jälkeen minulla oli aika lääkärille, aiheena nyt alkava hormonihoito. Rintasyövistä suurin osa (kuten minullakin) on hormonipositiivisia, jolloin naishormonit voivat edistää syövän kasvua. Hormonilääkityksen vaikutus perustuu siihen, että se estää syöpäsoluja käyttämästä hormoneja hyväkseen. Hormonilääkityksiäkin on erilaisia, minulle määrättiin Tamofenia, ja sitä otetaan tabletteina päivittäin viiden vuoden ajan.

Hormonilääkityksen sivuvaikutukset muistuttavat vaihdevuosioireita: hikoilua, kuumia aaltoja, mielialan vaihtelua, unettomuutta, painonnousua... Näihin mahdollisiin oireisiin lääkäri määräsi kahtakin erilaista lääkettä. Lisäksi saan ajan gynekologille, koska minulla on käytössä ehkäisyrengas, eikä hormonaalinen ehkäisy ole lääkärin mukaan hyvä vaihtoehto hormonihoitojen aikana. Lääkityksen olisin voinut aloittaa heti, mutta voin kuulemma myös "hengähtää" tässä pari viikkoa. Ja itseasiassa lääkäri suosittelikin parin viikon hengähdystä, että tuo ehkäisyn vaikutus ehtii lakata.

Täytyy sanoa, että tässä kohtaa tuntuu taas aika masentavalta. Ensinnäkin jo se, että joudun popsimaan viisi vuotta lääkettä päivittäin. Minulla kun ei ole aiemmin ollut mitään säännöllistä lääkitystä. Mutta tietysti vielä enemmän se, mitä vaikutuksia tuolla hoidolla on. Nehän ovat tietysti yksilöllisiä ja parhaassa tapauksessa mitään oireita ei edes tule. Ja lisäksi niihin löytyy lääkkeet. Mutta siitä huolimatta näen jo itseni kärttyisenä, hikoilevana ja ylipainoisena ämmänä.

Näillä mietteillä parin viikon huilille ja sitten pilleriä huuleen.

Vielä kerran sytostaateista

Nyt kun sytostaattihoidot ovat olleet onnellisesti ohi jo jonkin aikaa, ajattelin vielä palata aiheeseen ja summata, mitä sivuvaikutuksia ne loppujen lopuksi saivat aikaan (ja jätän tästä nyt pois kaikki niin sanotut välilliset vaikutukset kuten ientulehdus, verenmyrkytys ym.).

Suun kipeytyminen ja makuaistin muutokset

Tämä oli ensimmäisiä oireita ensimmäisen dosetakselihoidon jälkeen ja alkoi muutaman päivän kuluttua. Suu oli todella arka ja jouduin vaihtamaan hammasharjan pehmeämpään ja hankkimaan vaahtoamatonta hammastahnaa. Bepanthen-imeskelytabletit auttoivat myös asiaa. Seuraavien hoitojen jälkeen suun kipeytymistä ei enää tullut, mutta makuaisti muuttui kaikkien kolmen dosetakselihoidon jälkeen. Kaikessa, jopa vedessä, tuntui olevan outo sivumaku. Ruoka kuitenkin maistui, eniten harmitti ehkä se, että ensimmäisistä tuoreita mansikoista meni nautinto.

Kuumeilu

Lievä kuume tai vähintäänkin ylilämpö oli seurana jokaisen hoidon jälkeen. Pisimmillään lämpö keikkui 37 asteen kieppeillä reilun kuukauden yhtä mittaa. Varsinaista kuumettahan tuo ei ole, mutta sai olon tuntumaan sairaalta ja väsyneeltä.

Hikoilu

Huh, tätä riitti! Suurin syy hikoiluun oli kortisoni, mutta hikeä puski kyllä silloinkin, kun kortisonilääkitys ei ollut päällä. Tuokin lievä kuumeilu saattoi tietysti vaikuttaa. Viimeisten hoitojen ajan pidinkin jatkuvasti pyyhettä tyynyliinan päällä, melkein joka yö kun sai herätä pää märkänä.

Väsymys

Iski päälle kunnolla CEF-hoitojen aikana. Ensimmäiset hoidon jälkeiset päivät menivät kortisonin voimalla ylipirteänä, mutta sitten. Välillä oli toki parempia päiviä, välillä ei taas jaksanut sohvalta nousta. Lisäksi yleinen uupumus ja voimattomuus vaivasi. Vaikka muuten olisi tuntunut, että jotain voisi touhuta, alkoi jo pelkkä jalkeilla olo heikottaa. Jonkinasteista väsymystä riitti jopa pari viikkoa hoidon jälkeen, vasta kolmas viikko oli jotakuinkin normaali.

Pahoinvointi

Myös tämä tuli vasta CEF:n myötä. Pahin oli hoitopäivän ilta, sitten alkoi parissa päivässä helpottaa. Seuraava huono-olovaihe tuli noin viikon päästä, kun kortisonin ja pahoinvointilääkkeen vaikutus loppui. Pahoinvointi oli kuitenkin lähinnä etovaa oloa, oksentaa ei tarvinnut kertaakaan. Tuntui myös, että ensimmäinen CEF oli pahin ja seuraavien hoitojen jälkeen olo oli parempi.

Näön heikkeneminen

Tätä sivuvaikutusta en löytänyt mistään oppaasta, mutta googlatessani törmäsin useampaankin viestiketjuun ja blogiin, jossa mainittiin sytostaattien heikentävän näköä. Etenkin hoitopäivän jälkeisenä aamuna oli ihan turha yrittää tehdä mitään tarkkaa sihraamista vaativaa. Tosin tuohon voi vaikuttaa silmien kuivuminenkin, mutta huomasin ihan koko hoitojen ajan näköni olevan huonompi. En nähnyt lukea pientä tekstiä, langan pujottaminen neulansilmään oli vaikeaa ja silmät myös rasittuivat todella nopeasti kaikessa tarkkuutta vaativassa tekemisessä. Nyt näkö tuntuu olevan taas parempi.

Hiusten/muiden karvojen lähtö

Tukkaa siis lähti, kuten odotettavissa oli, mutta ihan kaljua minusta ei tullut. Paljonko sitä lähti, vaikea sanoa, ehkä puolet? Niin paljon kuitenkin, että siiliksi ajaminen oli välttämätöntä. Hiusten lähtö alkoi aika tarkkaan kahden viikon kuluttua ensimmäisestä hoidosta. Tuntui kuitenkin, että tukkani alkoi tuuheta jo ennen kuin viimeiset hoidot olivat ohi. Nyt reilun kuukauden kulutta viimeisestä hoidosta tukka on jo selvästi tuuheutunut ja kasvanut pituuttakin.

Ripset ja kulmakarvat sain pitää, tosin nekin harvenivat selvästi. Iloisena asiana voin mainita, ettei mitään paikkoja ole tarvinnut sheivaillakaan koko kesänä.

Finnit

Aarrgh, varmasti pienin murhe näistä sivuvaikutuksista, mutta niin lannistava! Ja kun näppylöitä alkoi nousta naamaan juuri siinä reilun viikon päästä hoidosta, kun olo muuten alkoi korjaantua. Kaikki varmasti tietävät, miten yksikin kunnon näppylä sopivassa kohdassa naamaa onnistuu pilaamaan päivän. Mutta tästäkin selvittiin ja näköjään markkinoille oli tullut paljon uusia hoitotuotteita sitten teinivuosieni.

Kaiken kaikkiaan...

...selvisin paljon vähemmällä kuin olin pelännyt (jälleen siis lukuun ottamatta noita osastohoitoihin johtaneita infektioita). Odotin ainakin paljon rankempaa pahoinvointia, eikä minulla ollut ollenkaan esimerkiksi luukipuja tai kynsivaurioita. Näin jälkikäteen voin sanoa, että tietenkin on hyvä olla selvillä mahdollisista sivuvaikutuksista ja varautua niihin, mutta etukäteen on turha liikoja murehtia. Vaikutukset ovat kuitenkin niin yksilöllisiä.

Hyvää Roosa nauha -päivää!

Tunnustan: en ole koskaan aiemmin ostanut Roosa nauhaa. Nyt kuitenkin (sattuneesta syystä) nappasin sellaisen kaupasta mukaani heti, kun ne myyntiin tulivat. Nyt se koristaa takkini rintamusta, leikatun rinnan puolella.

Yhdysvalloissa 1990-luvulla alkunsa saanutta Roosa nauha -kampanjaa järjestää Suomessa Syöpäsäätiö,
ja ensimmäisen kerran se toteutettiin vuonna 2003. Perinteisesti Roosa nauha -keräyksellä on tuettu rintasyöpätutkimusta, mutta tänä vuonna tuki laajeni myös muiden syöpien tutkimukseen. Tämän vuoden Roosa nauhan on suunnitellut muusikko Juha Tapio. Nauhassa on hänen sormenjälkensä, jonka on Tapion mukaan tarkoituksena muistuttaa, että jätämme toisiimme ainutlaatuisen jäljen.

Roosa nauhan mainoksessa lukee kysymys Kenelle sinä kannat nauhaa? Joudun vastaamaan itsekkäästi, että tässä vaiheessa ensisijaisesti itselleni. Mietin, mitä itse haluaisin Roosa nauha -päivän kunniaksi sanoa muille. Tulin siihen tulokseen, että sitä samaa, mitä olen halunnut sanoa sairastumisestani asti: Hyvät naiset, tutkikaa niitä tissejänne säännöllisesti! Se voi pelastaa hengen tai auttaa ainakin pääsemään mahdollisimman vähällä sairauden kanssa. Minun kyhmyni löytyi tuurilla, mutta olen vannonut, että jatkossa en jätä tätä asiaa enää sattuman varaan. Oman syöpätyyppini ärhäkkyyden takia sain tosin kaikki mahdolliset hoidot, mutta itse leikkaus oli pieni ja toivuin siitä hyvin. Toisin olisi ollut, jos kasvain olisi ollut suurempi, rinta olisi jouduttu poistamaan tai mikä pahinta, jos syöpä olisi levinnyt.

Näillä mietteillä hyvää Roosa nauha -päivää kaikille, ikään ja sukupuoleen, syöpään tai syövättömyyteen katsomatta.

Roosa nauha vuosimallia 2020.

Sädetystä, väsytystä ja korona-pelkoa

Ensimmäiset viisi sädehoitokertaa ovat nyt takana, ja pari päivää saa tässä hengähtää, ennen kuin jatketaan maanantaina. Kuten arvelinkin, kulkeminen on ollut aika stressaavaa. Vaikka eihän se ole kuin autossa istumista, vierähtää matkaan kuitenkin toista tuntia suuntaansa. Ehkä tähän kuitenkin alkaa jo hieman rutinoitua.

Hoito itsessäänhän onkin sitten helppo juttu. Ylävartalo paljaaksi, sängylle pötköttämään ja käsillä kiinni pääpuolessa olevista kahvoista. Sitten laite kuvaa, sänky liikkuu ja asettelee oikeaan kohtaan, jonka jälkeen sädetetään. Hoitohuoneessa menee riisumisineen ja pukemisineen kaikkiaan kymmenkunta minuuttia.

Sädehoidollahan ei ole juurikaan haittavaikutuksia, yleisin niistä on ihon ärtyminen. Sädetetylle alueelle voi kuulemma tulla auringonpolttaman kaltaista oireilua. Itselläni iho on ollut hieman punoittava ja olen voidellut sitä iltaisin perusvoiteella. Saunassa olen hoitajan ohjeen mukaisesti pitänyt rinnan päällä kosteaa pyyhettä. Tosin nuokin iho-oireet ovat lukemani mukaan pahimmillaan hoidon loppuvaiheessa.

Olen edelleenkin tuntenut itseni kohtuuttoman väsyneeksi. Ehkä siihen on syynä tämä yleinen toimettomuus, tai ehkä nämä keskussairaalareissut. Olen tällä viikolla kärsinyt myös (pitkästä aikaa) migreenistä, joka sekin varmasti väsyttää. Aikomuksenani oli aloitella varovasti kuntosalitreeniä, mutta nytpä paikkakunnallani on ilmennyt muutamia korona-tapauksia. Olen siis yrittänyt vältellä turhaa liikkumista julkisilla paikoilla, ja kaikkein vähiten kiinnostaa mennä paikkaan, jossa kaikki näplivät hikisillä kourillaan samoja laitteita.

Eli tästä nyt vaan eteenpäin päivä ja hoito kerrallaan, yrittäen pysyä terveenä ja mieli virkeänä ja toivoen, että tuo koronatilanne ei ainakaan ryöpsähdä pahemmaksi.

Sytostaatit takana, sädehoito edessä

Tässä sitä taas mennään parempaan päin. Antibiootit purevat ja vointi alkaa olla normaali. Nyt kun sytostaatit ovat ohi, pitäisi varmaan ruveta tekemään jotain kunnon kohottamiseksi. Kävelylenkkejä lukuun ottamatta olen vaipunut ihan totaalisesti sohvan pohjalle. Ajatuskin treenaamisen aloittamisesta hirvittää, väsyn niin nopeasti pienestäkin ponnistelusta. Mutta ei tässä nyt muu auta, mieli kuntoon päästä.

Sädehoidot alkavat viikon päästä. Viime viikolla kävin sädehoidon suunnittelukuvauksessa. Se kesti muutaman minuutin ja sen jälkeen iholle tehtiin pieni tatuointipiste, jonka avulla sädehoito kohdistetaan. Sädehoitoa annetaan 15 kertaa eli joka arkipäivä kolmen viikon ajan. Lisäksi annetaan vielä viisi kertaa tehosteannos, booster, leikkausalueelle. Eli seuraava kuukausi menee sitten keskussairaalassa ravatessa.

Myös Herceptin-vasta-ainepistokset jatkuvat. Ne olivat tauolla CEF:n ajan, koska noiden yhteisvaikutus voisi rasittaa sydäntä liikaa. Pistokset sinälläänkin rasittavat sydäntä, joten ylihuomenna menen sydämen pumpputoiminnan gammakuvaukseen. Vastaava tehtiin jo keväällä, ja niitä tehdään muistaakseni kolmen kuukauden välein. Herceptiniä tulen saamaan 14 kertaa kolmen viikon välein ja se annetaan keskussairaalassa. Joten ajelu siihen suuntaan jatkuu.

Vaikka tiesin tuon sädehoitorytmin jo ennestään, tuntuu se nyt ihan kamalan rankalta. Ei hoidollisesti, vaan tuon jokapäiväisen kulkemisen takia. Monta viikkoa olen elänyt vain keskittyen ajatukseen, että sytostaatit ovat kohta ohi, ja olen työntänyt koko sädehoidon pois mielestäni. Olisi nyt niin kova hinku jo palata "normaaliin" elämään ja unohtaa koko syöpä. Mutta pystyykö sitä koskaan oikeasti unohtamaan?

Eipä mennyt ongelmitta, ei

Eipä sitten sujunut viimeinenkään sytostaattihoito ongelmitta. Kaikki alkoi ihan normaalisti lukuun ottamatta sitä, että valkosolujen määrä oli nyt viimekertaistakin alhaisempi. Tämän vuoksi lääkäri määräsi valkosolujen kasvutekijäpistoksen, jonka kävin taas pistättämässä seuraavana päivänä terveysasemalla.

Kaikki oli ihan ok keskiviikkoiltaan asti, jolloin nousi kuume. Se kävi korkeimmillaan 38,3 asteessa, mutta koska oli jo niin myöhä, päätin kuitenkin odottaa aamuun Panadolin voimalla. Huomioin kyllä, että leikattu rinta ja sen puolen kainalo ja kylki tuntuivat kipeiltä, mutta kun koko kroppaa jomotti kuumeen takia, en asiaa kummemmin ajatellut. Aamulla kuume olikin jo maltillisissa lukemissa, mutta rinnan alue edelleen kipeä. En kuitenkaan halunnut taas hätäillä suotta ja kokeilin vielä Buranalla. Iltapäivällä alue oli todella arka ja lisäksi punainen ja turvoksissa. Soittoa siis syöpäpolille, josta ohjeistettiin keskussairaalaan päivystykseen. Joten taas sitä mentiin.

Tällä kertaa ei tarvinnut istuskella odotusaulassa, vaan matalasoluvaiheen ja alhaisten leukosyyttien ansiosta tieni vei suojaeristykseen. Ensimmäinen diagnoosi oli rintarauhasen tulehdus. En vielä tähän mennessäkään ollut oppinut, että nämä reissut saattavat venähtää, vaan kuvittelin marssivani kotiin samana iltana antibioottikuuriresepti kainalossa. Antibiotti annettiin kuitenkin suoneen, joten osastolle vaan.

Aamuun mennessä olin ehtinyt vilautella tissiäni lääkärin lisäksi useammalle hoitajalle, mutta vasta syöpälääkäri vilkaisi selkäpuolelle, jossa myös oli punainen läiskä, ja diagnoosi vaihtui heti vyöruusuksi. Nyt antibiootin lisäksi alettiin tiputtaa viruslääkettä. Seuraavaksi verikokeiden perusteella ilmeni, että verenkierrossa on bakteereita, eli kyseessä on verenmyrkytys. Antibiootin määrää lisättiin.

Osastolla vierähti neljä vuorokautta, joiden aikana antibioottia tiputettiin neljä ja viruslääkettä kolme kertaa vuorokaudessa, myös yöllä. Toistuvista tiputuksista johtuen kanyylin kohta tuppasi ärtymään ja sitä jouduttiin vaihtamaan pariinkin kertaa. Ja kun olen aiemmin kertonut, mitä tuskaa kanyylin saaminen suoneen kohdallani joskus on, aloin olla lopulta jo täydellisen turhautumisen partaalla.

Lopulta kipu ja punoitus helpottivat ja tulehdusarvo laski, joten hoitoa voitiin jatkaa tablettina ja pääsin kotiin. Lähtöaamuna lääkäri totesi, ettei kyseessä sittenkään ilmeisesti ollut vyöruusu, koska ihoon ei noussut rakkuloita, vaan jokin verenmyrkytyksen aiheuttama infektio. Läksiäisiksi tietysti vielä clostridium-infektio uusi, mutta se oli onneksi niin lieväoireinen, että sain lähteä parantelemaan sitä kotiin. Nyt siis mennään seuraavat kymmenen päivää kahdella antibiootilla ja jännitetään, miten ne purevat. Perjantaiksi on määrätty verikoe, josta sitten selviää, alkaako verenmyrkytys oireilla uudestaan.

Viimeistä viedään

Jos mitään ylläreitä ei väliin tule, on perjantaina (lopultakin) viimeinen sytostaattihoitoni! Edellisen jälkeen vointi on ollut muuten ihan hyvä, mutta se väsymys. Oikeastaan vasta tällä viikolla on tuntunut, että jaksaminen alkaa olla lähelläkään normaalia. Ja nyt pitäisi taas mennä ottamaan uusi väsytysannos. Lohduttaudun koko ajan sillä, että se on (nyt ainakin tähän palaan) viimeinen.

Viime hoidosta ärtynyt verisuoni ei sitten meinaa ottaa parantuakseen. Lopetettuani kolme päivää kestäneen Burana-kuurin koko käsivarsi kipeytyi. Syöpäpolilta sain ohjeen jatkaa kuuria. Viikon kuluttua lopetin sen taas ja käsi olikin parempi, mutta kosketusarkuus ja pakotus suonen kohdalla vaan huolestutti. Sain sitten ohjeen käydä näyttämässä kättä syöpäpolilla. Hoitaja sanoi heti, että näyttää ihan asiaankuuluvalta. Haki lääkärin vielä katsomaan ja tämä totesi nähneensä paljon pahempaakin. Se CEF-yhdistelmän pahamaineinen E eli epirubisiini vaan on sellaista myrkkyä, että se ärsyttää ja paraneminen voi kuulemma kestää pitkäänkin.

Nyt lähes kolmen viikon kuluttua käsivarsi on edelleen suonen kohdalta kosketusarka ja suoni väriltään tumma. Saa nähdä, tiputetaanko seuraava hoito samaan käteen vai leikatun puolen käteen. Ensimmäistä kertaa minua nyt kuitenkin pelottaa jo itse tiputus, ei pelkästään sen jälkiseuraamukset. Toivottavasti kaikki vaan menisi hyvin ja pääsisin lopultakin toipumaan tästä koko showsta.

Hoitopäivän lääkecocktail, toivottavasti viimeinen ikinä.

Ajanvietettä ja pakoa todellisuudesta

Vaikka olen sytostaattihoitojeni aikana voinut pääsääntöisesti hyvin, on ollut myös paljon niitä päiviä, jotka ovat kuluneet sohvalla viltin alla. Kuumepäiviä, väsypäiviä, huono olo -päiviä. Tästä näkökulmasta katsottuna toukokuussa, suunnilleen samoihin aikoihin hoitojeni alkamisen kanssa, sattui kaksi mukavaa asiaa.

Toinen oli se, että pari kuukautta koronaepidemian takia kiinni olleet kirjastot alkoivat availla oviaan. Olin jo joutunut turvautumaan sukulaisten kirjahyllyihin, ja kun varatun aineiston noutaminen tuli mahdolliseksi, tein heti pitkän varauslistan ja kannoin kotiin ison kirjapinon. Olen lukenut aina, tai siis siitä asti, kun lukemaan opin. Yleensä luen sängyssä ennen nukkumaanmenoa. Mutta kirja myös kulkee kaverinani aina, kun tiedän joutuvani istumaan ja odottamaan, olipa kyseessä sitten käynti verotoimistossa, hammaslääkäri tai junamatka.

Luonnollisesti minulla on kirja mukana aina sytostaattihoidoissa (taidan olla vanhanaikainen, tähän mennessä en ole törmännyt kehenkään muuhun, joka lukisi siellä perinteistä kirjaa). Pitkät pätkät olen ehtinyt kesän mittaa lukea myös eri odotusauloissa. Paitsi että lukeminen on hyvää ajankulua, sen avulla saa ajatukset irti edessä olevasta toimenpiteestä. Hyvään kirjaan pystyn keskittymään aina ja se rauhoittaa tilanteessa kuin tilanteessa.

Ajanvietettä

Toinen mukava toukokuinen juttu oli se, että Yle alkoi lähettää iki-ihanaa Pieni talo preerialla -sarjaa! Rakastin sitä lapsena ja sen viehätys on säilynyt vuosikymmenten jälkeenkin. No myönnetään, onhan se melko naiivi ja ennalta-arvattava, mutta ehkä siinä se viehätys piileekin. Ingallsin perhe kohtaa vaikeuksia toisensa perään, mutta ei koskaan luovuta tai menetä uskoaan. Aina lopuksi sinnikkyys tuottaa tulosta ja paha saa palkkansa. Mitä ihanaa pakoa todellisuudesta! Lisäksi Walnut Grovessa näyttää aina paistavan aurinko.

Sarja tulee arki-iltapäivisin Yle Teema&Femiltä, mutta Areenastahan sitä voi katsella ihan omaan tahtiin. Jaksoja on 202, joista olen katsonut nyt 30, joten ajankulua minulle riittää Pienen talon parissa vielä noin 130 tunniksi.

Sunnuntainen suoniseikkailu

Tämän postauksen alkajaisiksi haluan korostaa, että olen ollut sairauteni aikana todella tyytyväinen hoitooni ja erityisesti siihen, että kaikkiin oireisiin on suhtauduttu riittävällä vakavuudella. Tämä koskee myös seuraavaa episodia, vaikka koko ruljanssi saikin lopulta turhautumisen nostamaan aika rajusti päätään.

Toinen CEF-hoitoni oli siis perjantaina ja lauantai-iltana huomasin suonen, jossa tippa oli, olevan noin kymmenen sentin matkalta tummemman punainen. Itse asiassa jo hoidon aikana tunsin käsivarressa kipua, jollaista en ole aiemmin tuntenut. Turvotusta, punoitusta tai arkuutta ei kuitenkaan ollut, joten hoitaja uskoi sen olevan ihan normaalia lääkkeen aiheuttamaa ärsytystä. Nyt kotonakaan mitään oireita ei ollut, joten päätin jäädä tarkkailemaan tilannetta.

Sunnuntaiaamuna tummempi pätkä oli pidentynyt ja kyynärtaipeessa tuntui kipua koskettaessa ja kättä koukistaessa. Nyt en uskaltanut enää jäädä kuulostelemaan. Syöpäpolin puhelinpalvelu palvelee vain arkisin, joten ohjeistuksen mukaan soitin keskussairaalan päivystykseen. Sinnehän ei tietenkään läpi pääse, jätin siis soittopyynnön. Aikaa kului, mitään ei kuulunut ja tilanne huolestutti, joten päätin varmuuden vuoksi pirauttaa paikalliselle terveysasemalle. Sairauteni ja hoitoni huomioon ottaen siellä oltiin kuitenkin sitä mieltä, että parasta olisi nyt vaan olla yhteydessä suoraan keskussairaalaan.

Noin kolmen tunnin päästä päivystyksestä soitettiin ja kertomani perusteella hoitaja epäili imusuonitulehdusta, joka vaatisi antibioottikuurin. Ehdotti, että menisin näyttämään kättä terveysasemalle, ettei tarvitsisi ajaa keskussairaalaan asti.

– Jos ovat siellä ihan sormi suussa, tule sitten tänne päivystykseen.

Uusi soitto terveysasemalle ja sain ajan lääkärille tunnin päähän. Lääkärin mukaan oireet eivät viitanneet imusuonitulehdukseen, mutta yksi verikoe antoi viitteitä laskimotukoksesta! Sain lähetteen keskussairaalaan, jossa käsi voitaisiin tutkia ultraäänellä. Komplikaatioiden mahdollisuuden vuoksi matka pitäisi tehdä ambulanssilla (jos kyseessä olisi tukos, se voisi kuulemma ruveta oireilemaan hyvinkin äkkiä ja pahasti). Koska vointini oli hyvä, tuo tuntui hieman liioitellulta, mutta ymmärsin toki riskin.

Odoteltuani ambulanssia puolitoista tuntia (tilannettani ei luokiteltu kuitenkaan kiireelliseksi), pääsin lopulta matkaan. Siinä vaiheessa, kun olin istunut keskussairaalan päivystyksen odotushuoneessa toista tuntia muiden potilaiden keskellä (tosin hengityssuoja naamallani), tulin siihen tulokseen, ettei minulla ainakaan hengenhätää taideta katsoa olevan. Olisin varmaan saanut sänkypaikankin, koska hoitaja kysyi sisään kirjatessaan, jaksanko istua. Sanoin jaksavani, koska voinnissani ei edelleenkään ollut mitään vikaa. Tosin jaksamisen kanssa alkoi olla lopulta vähän huonoa, mutta se johtui enemmän kahdesta kortisonin valvottamasta yöstä ja siitä, etten ollut syönyt mitään aamupalan jälkeen (en kerta kaikkiaan voinut terveysasemalle lähtiessäni arvata, mikä reissu olisi edessä).

Vähän lisää verikokeita ja lopulta lääkärille. Tämä totesi heti, että jos oire olisi jalassa, tilanne olisi aivan toinen. Mutta hänen tietämänsä mukaan käsivarren laskimotukokset ovat varsin harvinaisia, eikä niitä yleensä kuulemma edes ultrata. Tarkisti tämän vielä radiologilta, joka oli samaa mieltä. Myös imusuonitulehduksen hän sulki pois, koska kädessä ei edelleenkään ollut turvotusta tai punoitusta. Arveli kyseessä olevan jonkin pienemmän pinnallisen tulehduksen, johon määräsi Buranaa ja Hirudoid-geeliä.

Minun oli pakko lopuksi kysyä verikokeesta, jonka perusteella minut oli kiidätetty lanssilla keskussairaalaan tukoksen pelossa. Lääkäri kertoi kyseessä olleen FiDD-kokeen, joka on tehokas tapa sulkea laskimotukoksen mahdollisuus pois, jos tulos on normaali. Ongelmana kuulemma kuitenkin on, että sitä voivat kohottaa niin monet muutkin tekijät kuin tukos, esimerkiksi jokin infektio tai vaikkapa minun tapauksessani sytostaattihoidotkin. Että näin.

Päällimmäinen tunne kaiken tämän jälkeen oli tietysti helpotus, ettei mistään vakavammasta ollut kyse. Mutta tosiaankin, myös jonkinasteista turhautumista kyllä koin koko päivän kestäneen rumban takia. Ja kuitenkin, kuten alussa kirjoitin: olen tyytyväinen, että asiaani paneuduttiin ja se otettiin vakavasti. Parempi näin päin, kuin että laitettaisiin veritulppa kädessä takaisin kotiin.

Lämpöilyä ja liikakiloja

Huomenna perjantaina olisi sitten vuorossa järjestyksessään viides (ja toiseksi viimeinen) sytostaattihoito. Katsoin jo eilen verikokeiden tulokset Omakanta-palvelusta ja ehdin vähän jänskättää, sillä leukosyytit eli valkosolut (labrakielessä fB-Leuk) olivat viitearvojen alapuolella. Ilmeisesti eivät kuitenkaan liikaa, koska hoitaja soitteli tänään ja totesi veriarvojen olevan ok. Kaikki muut arvot olivatkin viitteiden puitteissa, tuo melko alhaalla käynyt hemoglobiinikin oli kivunnut jo 124:ään.

Käytäntö siis on, että hoitaja soittaa syöpäpolilta hoitoa edellisenä päivänä ja tiedustelee vointia (tämä on ilmeisesti koronaepidemia-ajan järjestely). Totesin voivani hyvin lukuun ottamatta pientä lämpöilyä, joka on taas alkanut vaivata. Mutta tuo nyt näyttää minun kohdallani kuuluvan asiaan eikä ole esteenä hoidolle.

Mutta oli pakko kysäistä, miten paljon on vara lihoa, ennen kuin se vaikuttaa lääkemäärään. Sytostaatithan lasketaan painon mukaan ja olen onnistunut kerryttämään hoitojen aikana kolmisen kiloa lisää. On tietysti hyvä, että ruoka maistuu, mutta ehkä ruuan laadussa olisi petraamisen varaa ja herkkuja voisi syödä vähemmänkin. Hoitaja totesi, ettei kolme kiloa vielä aiheuta toimenpiteitä, viiden kilon kohdalla kannattaa asiaa jo kysyä lääkäriltä. Nyt otan itseäni niskasta kiinni sen verran, ettei lääkemäärää tarvitsisi fiksata viimeiseenkään hoitoon.

Terapiaa mustikkametsästä

Kohta kaksi viikkoa ensimmäisestä CEF-hoidosta. Siihen nähden, että pelkäsin etukäteen pahinta ja olin jo varautunut viettämään pari päivää pää vessanpöntössä, on mennyt oikein hyvin.

Pahin oli hoitopäivän ilta, jolloin olo oli koko ajan etova. Seuraava päivä eli lauantai oli sitten väsypäivä ja meni lähes kokonaan sohvalla. Mutta sunnuntai! Silloin iski semmoinen kortisonidraivi päälle, ettei väsymyksestä ollut tietoakaan (muuta syytä kuin entistä isompi kortisoniannos en tuolle virtapiikille keksi). Heräsin jo neljältä, kävin kävelyllä ja puuhailin kotihommia hirmuisella vauhdilla peläten, että väsymys iskee sitten kertaheitolla. Mutta ei iskenyt ja illallakin oli vaikeuksia rauhoittua nukkumaan.

Seuraavina päivinä olo vaihteli aika paljon. Välillä etoi, mutta ei pahasti, ja lämpöä oli pikkuisen. Suurin ero edellisiin hoitoihin verrattuna oli väsymys. En yleensä koskaan nuku päiväunia, mutta nyt veti sohvan nurkkaan torkuille useampanakin päivänä. Myös yleistä heikotusta ja uupumusta, kaikki kantaminen ja nostaminen tuntui vaativan valtavasti voimia ja jo reippaampi kävely tuntui jaloissa. Lisäksi närästys on tahtonut vaivata, se asettuu kuitenkin aika hyvin Somacilla. 

Etova olo paheni taas vajaan viikon kuluttua hoidosta. Se johtui joko siitä, että siinä vaiheessahan solutasot käyvät alimmillaan, tai siitä, että ennen hoitoa ottamani Akynzeo-pahoinvointilääkkeen vaikutus lakkasi (se kestää kuulemma viitisen päivää). Nyt muutaman päivän olo on ollut oikeastaan ihan normaali. Lämpökin on nyt pysynyt 37 asteen alapuolella.

Mahtavinta on, että olo korjaantui juuri mustikka-ajaksi. En ole mikään ihanaa-poimia-marjoja-ihminen, mutta koska on ihanaa syödä talvella itse kerättyjä marjoja, pitää joka kesä kerätä se pari ämpärillistä vaikka väkisin. Nyt olen kuitenkin kerännyt enemmän mustikoita kuin koskaan. Toisaalta niitä on nyt paljon ja toisaalta minulla on aikaa. Mutta ihan myös siitä ilosta, että pystyn ja jaksan. On tähän kesään mahtunut niin paljon sohvalla pötköttelypäiviä, että metsässä rämpii jo ihan rämpimisen ilosta.

Kesän satoa

                                                

CEF:ää suonissa: Ensimmäinen vuorokausi

Ensimmäinen CEF-hoito annettiin suunnitellusti eilen perjantaina. Soitin varmuuden vuoksi alkuviikosta syöpäpolille tuosta lämpöilystä. Koska muita oireita eikä varsinaista kuumetta ollut, tilanne jätettiin seurantaan, mutta hoitaja lisäsi hoitoa edeltäviin verikokeisiin tulehdusarvon. Se oli ok, kuten kaikki muutkin arvot ja hemoglobiinikin oli ilokseni noussut edellisen hoidon jälkeen 111:stä 118:aan.
Kuten jo aiemmin kerroin, viimeksi tarvittiin viisi yritystä ennen kuin kanyyli saatiin suoneen. Tämä toi osaltaan lisäjännitystä tähän muutenkin niin vastenmieliseen toimenpiteeseen. Kaiken kruunasi se, että hoitaja (eri kuin edellisillä kerroilla) kysyi, saako amanuenssi laittaa sen. Vastasin, että joo, totta kai. Mutten malttanut olla lisäämättä:
- Viimeksi meni viidennellä, onnea vaan.
Ehkä olisi voinut jättää sanomatta, nuori lääkäriharjoittelija näytti (ymmärrettävästikin) häkeltyvän, mutta sanoi ainakin katsovansa miltä suonet näyttävät. 

Kaiken järjen mukaan kokematon harjoittelija tekemässä minua pelottavaa toimenpidettä olisi pitänyt hermostuttaa minua entistä enemmän. Mutta paradoksaalista kyllä, amanuenssin jännityksen aistiminen rauhoittikin minua, ja olisi melkein tehnyt mieli kannustaa häntä: hyvin se sujuu! Pitkään tämä sopivaa suonta etsi ja naputteli, mutta lopulta, ta daa, suoneen ensi yrittämällä! Hoitaja kehui ja minäkin totesin, että en todellakaan ole se helpon tapaus. Harjoittelija näytti iloiselta ja helpottuneelta, toivottavasti hän sai tästä hienon onnistumisen kokemuksen päiväänsä.

Yritän blogissani välttää lääketieteellisiä selvityksiä, koska en ole asiantuntija, mutta avaan kuitenkin tietämääni tuosta CEF:stä hieman. Se on siis kolmen eri sytostaatin, syklofosfamidin, epirubisiinin ja fluorourasiilin, yhdistelmä. Ne tiputettiin yksitellen, jokaista noin puoli tuntia ja niiden välissä suonet huuhdeltiin keittosuolaliuoksella. Hoitaja kertoi tuon epirubisiinin olevan eniten suonia ärsyttävää ja se tiputettiin ensimmäisenä. Käsi piti pitää liikkumatta, sillä aineen pääseminen suonen ulkopuolelle voi aiheuttaa kudosvaurioita. Seuraavat olivat kesympiä ja niiden aikana sai lähteä sitten vaikka vessaan (hyvä, että hoitaja muisti mainita tuon epirubisiinin värjäävän virtsan punaiseksi, muuten olisi voinut vessareissulla iskeä pienoinen paniikki). Kaikkiaan aikaa hoitoon meni parisen tuntia.

Perjantaiaamupäivän cocktail

Mies oli minulle tälläkin kertaa kuskina. Jo kotimatkalla jouduin toteamaan, että kyllä huomaa kyseessä olleen nyt eri eväiden. Päässä oli outo, jotenkin sumea tunne, äitini käyttäisi ilmaisua ”höntti olo”. Lisäksi lihakset olivat valtavan väsyneet. Poikettiin matkalla kaupassa ja jalat tuntuivat siltä, kuin olisin raahannut kahta sadan kilon pölkkyä perässäni. Huono olo iski sitten muutaman tunnin päästä kotona. Ei oksettanut, mutta etoi. Lukemani perusteella osasin kokeilla syömistä ja vaikka mitään ei tuntunut tekevän mieli, se auttoi. Jo lasillinen mehukeittoa helpotti tuota ylämahassa tuntuvaa ellotusta. Myöhemmin alkoi vielä päänsärky, mutta se oli luultavasti ennen hoitoa ottamani Akynzeo-pahoinvointilääkkeen vaikutusta.

Olon ollessa huonoimmillaan harkitsin Primperan-tabletteja. Luettuani niiden haittavaikutusluettelon, jäin vielä miettimään, jaksanko tätä oloani vai otanko riskin monesta uudesta oireesta. Toki olisin tabletin ottanut, jos olo olisi käynyt sietämättömäksi. En tiedä, liekö ollut silkkaa sattumaa, vai koituiko helpotuksekseni sauna. Päätin ottaa ihan pikalöylyt, ja kappas vaan, lauteilla olo koheni ja oli melko hyvä koko loppuillan.

Yöllähän sitten vaivasivat nuo kortisonista ennestään tutut hikoilukohtaukset. Yllättäen nyt seuraavana päivänä vointi onkin ollut varsin hyvä. Ainoastaan kamala uupumus vaivaa. Kun kortisoni toisaalta piristää (olinkin jo aamuviideltä silmät pyöreinä), niin tekisi mieli touhuta vaikka mitä. Mutta jalkeilla iskee heikotus ja uupumus ja sohvan nurkka kutsuu taas. Katsotaan, miksi olo tästä kääntyy. En joka tapauksessa aio tehdä seuraavalle viikolle mitään huikeita suunnitelmia.

Lomatunnelmista seuraavaan hoitoon

Kyllä kolme viikkoa kuluu nopeasti! Tuntuu, että vasta istuin edellisessä tiputuksessa ja perjantaina olisi edessä jo seuraava. Viimeksihän sain siis kolmannen ja viimeisen kerran dosetakseli-sytostaattia. Tällä kertaa oireita ei tullut oikeastaan ollenkaan, tosin lämpö kieppuu koko ajan 37 tienoilla. Kuumetta ei kuitenkaan ole, joten en ole ottanut yhteyttä syöpäpolille. Ehkä tuosta pitänee kuitenkin mainita ennen seuraavaa hoitoa.

Tympäisee, että juuri kun aloin tulla juttuun dosetakselin kanssa, vaihtuu sytostaatti CEF-yhdistelmään. Ja taas jännätään, mitä tuleman pitää. Olen taas lukenut netistä muiden kokemuksia noista hoidoista (vaikka ei ehkä pitäisi, vaikutukset kun ovat niin yksilöllisiä). Toiset pitävät rankempana tuota dosea, toiset CEF:ää. Mutta ainakin pahoinvointi tuntuu tuohon jälkimmäiseen useimmiten liittyvän.

Olen nyt siis voinut elellä suht normaalia elämää, tosin liikunta on jäänyt ihan hyötyliikunnan tasolle, kun en tuon mielestäni hieman liian korkean lämmön takia ole uskaltanut juuri rehkiä. Pienelle lomareissullekin pohjoisen suuntaan päästiin. Harmittelin miehelle jo alkukesästä sitä, että nämä hoidot tulevat rytmittämään kesää, eikä kaikkea suunniteltua voi edes toteuttaa. Mies tuumi, että tämä nyt on vain sellainen vaihe, joka on elettävä.
- Tämä kesä menee näin ja sitten tulee uusi kesä.
Noinhan sitä pitäisi pystyä ajattelemaan. Kukaanhan meistä ei tiedä, näkeekö enää uutta kesää, mutta tuskin tämä sairaus ehtii minua vielä ensi kesään mennessä viedä. Tässä pitää taas vaan elää päivä kerrallaan ja olla iloinen jokaisesta hetkestä, jolloin vointi on hyvä.

Lomamaisemia

Elämän ehtoopuolen ajatuksia

Kirjoittelin joskus aiemmin, että syöpädiagnoosin myötä keski-ikäinenkin nuortuu, koska niin usein sain kuulla olevani nuori syöpäpotilaaksi. Itse asiassa tämän sairauden ja hoitojen myötä tunnen kuitenkin vanhentuneeni, ainakin henkisesti. Osaltaan se voi johtua siitä, että tämä on taas yksi muistutus elämän rajallisuudesta. Mutta kyse ei ole pelkästään siitä.

Kuten olen kertonutkin, ennen sairastumista tunsin olevani elämäni kunnossa. Nyt on pitänyt vetää todella jarrua. Vaikka olen välillä tuntenut vointini ihan normaaliksi, en kerta kaikkiaan ole uskaltanut esimerkiksi treenata täysillä. Viimeisimmän sytohoidon jälkeen pieni lämpöily on pitänyt minut lepäilylinjalla. Kun hoidosta oli kulunut viikko, eikä kuumetta ollut, uskaltauduin leikkaamaan ruohoa. En päässyt kunnolla alkuun, kun alkoi kohtuuton hikoilu ja heikotus. On vaan pakko uskoa, että en ole täysin kunnossa ja hyväksyä se.

Olen sairastellut hyvin vähän ja Omakanta-palvelussa oli ennen tätä ainoastaan muutama papakoe ja hammaslääkärikäynti. Nyt poliklinikkakäyntien, osastohoitojen ja labrakokeiden lista on pitkä kuin nälkävuosi, samoin minulle määrättyjen reseptien luettelo. Olin elämäni aikana syönyt yhden antibioottikuurin, senkin viisaudenhampaisen poiston yhteydessä yli kymmenen vuotta sitten. Nyt kuureja on ollut reilun kuukauden sisällä kolme. Verikokeita minusta on otettu muutaman kuukauden aikana enemmän kuin aiemmin koko elämäni aikana.

Mutta kaikki tuokaan ei selitä sitä vanhentumisen tunnetta, joka minulla on tänä kesänä ollut. Katselen nuoria iloisia ihmisiä ja ajattelen, miten heillä on elämä vielä edessä, minulla ei. Ilman katkeruutta, korkeintaan hienoisella haikeudella, mutta lähinnä vain tosiasiana. Vaikka olen neljänkympin kriisini kriiseillyt, ei tuollaisia ajatuksia ole ennen ollut. Koska jos tämä tai joku muu sairaus tai tapaturma ei minua vie, voi elämää olla hyvin edessä vielä yhtä paljon kuin on takana. Kyllä tässä iässä haluaisin katsoa vielä eteen- enkä taaksepäin.

Uskon, että kun nämä hoidot ovat ohi, on minulla vielä edessä iso psyykkinen työ normaaliarkeen palaamisessa. Siinä, että pääsen irti tästä syöpäminästä taas tavalliseksi minäksi. Toivon, että saan sen työn kunnialla tehtyä ja myös nämä elämän ehtoopuolella liikkuvat ajatukset muuttuvat. Että vielä jonain päivänä tunnen olevani se terve ja hyvävointinen ihminen, joka tuntee itsensä nuoreksi ja uskoo pystyvänsä vielä vaikka mihin.

Kokemuksia kolmannesta sytostaattihoidosta

Kolmas sytostaattihoito päästiin antamaan aikataulussa viime perjantaina. Hemoglobiini on ollut laskusuunnassa, ennen leikkausta se oli 139, nyt enää 111. Tuo on kuitenkin riittävä ja valkosoluarvot olivat hyvällä tasolla. Tosin sytostaattiannosta lääkäri oli katsonut parhaaksi vähän pienentää, syynä ilmeisesti tuo edellisen hoidon jälkeinen clostridium-infektio.

Itse hoito ei sitten tällä kertaa lähtenytkään menemään kuin Strömsössä: kanyyli saatiin suoneen viidennellä yrittämällä! Sitä yritettiin kahden hoitajan voimin, ensin toiseen ja sitten toiseen käteen, eri kohtiin ja lopulta kättä lämmitettiin lämpötyynyllä, että suonet tulisivat paremmin esiin. Neljännen yrityksen jälkeen hoitaja totesi, että jos nyt ei onnistu, se on anestesialääkärin paikka. Onneksi kuitenkin onnistui. Aiemmilla kerroilla kanyylin kanssa ei ole ollut ongelmia, mutta esimerkiksi ennen leikkausta tarvittiin kolme yritystä. Hoitaja arveli, että olen saattanut juoda edellisenä päivänä normaalia vähemmän. Mielestäni en ollut, mutta toisaalta hikoilin aika reilusti ruohoa leikatessani. Nyt ennen seuraavaa hoitoa aion muistaa riittävän nesteytyksen. Kanyylin laitto on muutenkin ihan riittävän epämiellyttävä kokemus ja jokainen epäonnistunut yritys koskee vielä onnistunutta enemmän.

Ei mennyt ihan ekalla...

Tällä kertaa minulla oli myös aika syöpälääkärille, sillä sytostaatti vaihtuu nyt hoidon puolivälissä dosetakselista CEF-yhdistelmään. Siinä onkin sitten yleisenä haittavaikutuksena myös pahoinvointi. Tämän vuoksi seuraavien hoitojen yhteyteen on lisätty kortisoniannosta ja määrättiin yksi uusi pahoinvointilääkekin. Yritän tuota olla nyt etukäteen murehtimatta, vaikutukset ovat kuitenkin yksilöllisiä, lääkkeitä olemassa jos jonkinlaisia, ja joka tapauksessa nyt ollaan menossa jo puolivälissä tätä sytorumbaa.

Mutta oloni nyt kolmisen vuorokautta kolmannen hoidon jälkeen? Kyllä tässä on taas jännän äärellä oltu, mitä ylläreitä on tällä kertaa luvassa. Lämpö nousi taas eilen aamulla, mutta se on vaihdellut maltillisesti 37 asteen kahta puolta, eikä toistaiseksi ole ollut muita oireita. Olen tässä nyt pari päivää ottanut todella rauhallisesti lähinnä sohvalla viltin alla ja olen varovaisen toiveikas, että tämä menisi nyt ihan tällä. Jos vointi on ensi viikon alussa kohdillaan, olisi toiveissa käydä pienellä lomareissullakin. Aiemmat haaveet viikon ajelusta Lappiin aiotaan kuitenkin unohtaa, en todellakaan halua olla jossain Utsjoella, jos jokin infektio iskee. Suuria odotuksia minkäänlaista reissua kohtaan en vielä uskalla elätellä. Katsotaan ensin, mihin tämä olo tästä kääntyy.

Operaatio Kaljun Piilotus

Hiukset jatkavat harvenemistaan, mutta sänki on päässä edelleen. Yritän kuitenkin orientoitua siihen, että jossain vaiheessa saatan olla kalju kuin Kekkonen. Hiusten lähtö sinänsä ei minua haittaa, mutta se tuntuu siltä, kuin otsaan olisi tatuoitu isolla SYÖPÄ. Että ihmiset alkavat puhua ja pohtia, mikä sillä on ja kuoleekohan se. Vaikka todellisuudessa omat asiat taitavat loppujen lopuksi kiinnostaa muita ihmisiä paljon vähemmän, kuin itsestä joskus tuntuu.

Jostain syystä olen alusta asti vieroksunut ajatusta peruukista. Ja ennen kaikkea nyt, kun olen melko avoimesti kulkenut harvassa sänkitukassani, tuntuisi hassulta ollakin yhtäkkiä taas tukka päässä. Otsatöyhdön ansioista joskus virkkaamani, takaraivolle heitettävä eräänlainen ”verkkobaskeri” on toiminut hyvin, mutta nyt töyhtökin on huvennut lähes olemattomiin.

Etsiskellessäni netistä jotain kivoja päähineitä, törmäsin ohjeeseen, jossa tehdään turbaanipipo T-paidasta (ohje löytyy täältä). En ole mikään ompelijaihminen, mutta näillä selkeillä ohjeilla sain loihdittua ihan kivan turbaanin. Helteillä tuokin tahtoo tietysti vähän hiostaa, mutta eiköhän Suomen kesään mahdu sellaisiakin säitä, joihin tämä on ihan sopiva.

Jos en lienekään ompelijaihminen, niin virkkausihminen olen! Tukattomuus antoikin mainion tilaisuuden etsiskellä mitä erilaisempia virkattuja päähineitä. Ensimmäisenä syntyi tällainen, myöskin turbaanimallinen päähine (en linkitä ohjetta tähän, koska sivusto heitteli näytölle valtavan määrän erilaisia mainoksia).

Tämä ei nyt ole mitenkään sopiva kesäkeleihin, mutta jos pitää paikkansa, että tukka alkaa kasvaa parin kuukauden päästä hoitojen päätyttyä, ehdin kaljuilla pitkälle syksyyn.

Keskikesän juhlaa osastolla

Niinhän siinä sitten kävi. Vaikken tuntenut oloani erityisen huonoksi, päätin kuitenkin kysäistä lämpöilystä syöpäpolilta. Hoitajan kuullessa, että myös vatsani on ollut sekaisin, kehotti hän ehdottomasti lähtemään päivystykseen. Niinpä minä sitten nakkasin kirjan kassiin ja ajelin keskussairaalaan. Onneksi otin tuon kirjan, sillä seuraavat viisi tuntia vietin eristyshuoneessa ja alkoi todellinen tutkimusrumba. Lämpö, verenpaine, verikokeet, virtsa- ja ulostenäyte, sydänfilmi, keuhkokuva… Kaikkia tuloksia ei sille päivää saatu, joten lääkäri katsoi parhaaksi pitää minut päivystysosastolla yön yli.

Huone oli masentava, jotenkin tunkkaisen tuntuinen ikkunaton pöksä, jonka oveen hoitaja teippaili eristysmääräyksiä. Oloa ei tehnyt yhtään kotoisammaksi se, että jokaisen lähelleni tulevan hoitajan suojavarustus näytti siltä, kuin minussa epäiltäisiin olevan vähintäänkin ebola.

Aamulla tuli diagnoosi: clostridium difficile -suolistobakteeri, jonka lääkäri uskoi juontavan viisaudenhampaanpoiston jälkeen syömääni antibioottikuuriin. Normaalisti tällainen melko lievä tapaus olisi hoidettu antibiooteilla kotioloissa, mutta koska minä en hoitojen takia ole mikään normaalitapaus, lääkäri halusi siirtää minut syöpäosastolle. Siellä sitten seurattaisiin, että antibiootti alkaisi purra, ja toisaalta olisin paremmin suojassa infektioilta. Nyt pääsin vähän viihtyisämpään huoneeseen, eikä hoitajienkaan varustus ollut kuin tieteiselokuvasta.

Sillä reissulla vierähti kokonaisuudessaan neljä yötä. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei mieltä vetänyt vähän matalaksi, kun katselin ikkunasta aurinkoista säätä ja mietin, miten ihmiset menevät mökeilleen ja viettävät juhannusta. Mutta kamalasti en tätä osastojuhannustani kuitenkaan murehtinut, lähinnä kahdesta syystä. Toisaalta minulla ei ollut mitään juhannussuunnitelmia laadittuna jo sen asian valossa, että juhannus oli viikon päästä sytostaattihoidosta. Aavistelin jo siis, etten ehkä olisi parhaassa iskussa. Toisaalta syyn löytyminen oireille oli niin iso helpotus, että olin vain onnellinen saadessani olla lääkittävänä ja hyvässä hoidossa.

Juhannusaaton aamiainen. Ei mitään hotellitasoa, mutta menettelee.

Päivystykseen lähdin siis keskiviikkona ja tänään sunnuntaina olo oli jo melko normaali ja tulehdusarvotkin tippuneet riittävästi, joten sain luvan lähteä kotiin. Nyt viimeistään minulle on tullut selväksi se, että nämä hoidot voivat tuoda vaikka mitä ylläreitä, kaikkien niiden yleisten haittavaikutusten lisäksi. Ja toisaalta myös se, että pienikin flunssa tai muu infektio voi helposti viedä minut osastolle. Joten pettymysten minimoimiseksi en aio tehdä elämässäni nyt mitään suunnitelmia, ennen kuin nämä hoidot ovat ohi!

Tunnelmia toisen sytostaattihoidon jälkeen

Jos pystyy unohtamaan syyn ja seuraukset, on sytostaattihoidossa käyminen oikeastaan ihan miellyttävää. Hoitohuone on rauhallinen ja hyvin ilmastoitu, ja siellä istutaan vähän hammaslääkärin tuolia muistuttavaan tuoliin, jonka jalkatuki säädetään sopivaksi. Toki on myös vuodepaikkoja huonokuntoisimmille ja pitemmässä tiputuksessa oleville. Kun se inhottava kanyylin laitto on ohi, koko tiputuksesta tiedä mitään. Voi katsella telkkaria tai rassata puhelintaan tai tablettia, itse tykkään lukea kirjaa. Tälläkin kertaa sain kylmäkäsineet ja -tossut, joita nyt osasin riisua tasaisin väliajoin enkä palelluttanut sormiani ja varpaitani. Hoidon jälkeen aulassa on tarjolla kahvia, teetä ja mehua sekä pientä purtavaa, kuten jugurttia ja hedelmiä. Pitemmässä tiputuksessa oleville ja huonompijalkaisille hoitajat hakevat välipalaa hoitohuoneeseenkin. Muutenkin hoitajat ovat koko ajan kuulomatkan päässä ja tarkastavat vointia säännöllisesti.

Kylmätossut

Oikeastaan ainoa inhottava asia on, ettei yksityisyyttä huoneessa juuri ole. Hoidettavat ovat kuitenkin suht lähekkäin, eikä voi välttyä kuulemasta, kun hoitajat kyselevät toisilta voinnista ja mahdollisista edellisen hoidon aiheuttamista oireista. Ja inhottavinta tietysti on, että ympärillä olevat kuulevat kaikista omistakin vaivoistani, suolentoiminnasta lähtien. Ehkä olen itse hieman liian häveliäs, pitää muistaa, että kaikkihan siellä ollaan tavallaan samassa veneessä. Eikä yhtään tuttua satu todennäköisesti paikalle.

Toisen syton jälkeisenä päivänä kävin terveysasemalla pistättämässä valkosolujen kasvutekijäpistoksen. Todennäköisesti juurikin tuon seurauksena seuraavana aamuna (sunnuntaina) iho oli joka puolelta kosketusarka. Tuo helpotti noin vuorokaudessa, mutta lihaskivut ja ihmeellinen kolotus ympäri kroppaa on jatkunut siitä asti (johtuneeko pistoksesta vai sytostaateista). Sunnuntaina alkoi myös lämpöily, joka jatkuu nyt kolmatta päivää, vatsa oikuttelee ja olo on muutenkin hutera ja väsynyt. Tai ei ehkä niinkään väsynyt, vaan voimaton. Sohvalla pitkällään on ihan hyvä, mutta jos yrittää puuhata jotain, tuntuu, ettei vaan ole puhtia mihinkään. Lämpö on vaihdellut vähän alle 37:stä enimmillään 37,8:aan, joten en ole vielä soittanut syöpäpolin puhelinpalveluun. Mutta jos tätä jatkuu, aion ennen juhannuksen pyhiä kysyä, pitääkö olla huolissaan.

Valmiina hoitoon nro 2

Huomenna olisi sitten vuorossa sytostaattihoito numero kaksi. Kävin aamulla verikokeissa ja hoitaja soitteli juuri syöpäpolilta niiden olevan ok, joten hoidolle ei ole estettä. Ensimmäisestä on kulunut kuukausi, tämä toinenhan myöhästyi viikolla viisaudenhampaan poiston takia. Tai hampaiden, sillä lääkäri katsoi parhaaksi napata samalla molemmat. Operaatio oli helppo ja nopea, ja parantuminenkin tuntuu edenneen hyvin. Nyt tosin jännittää, kun antibioottikuuri loppuu ja uusi satsi sytostaattia pumpataan suoneen, että vieläkö tuo osannee tulehtua.

Jos nyt summaan olotilaani ensimmäisen sytostaattihoidon jälkeen, on se ollut hyvä. Ainoa suoranainen haittavaikutus oli suun kipeytyminen ja makuaistin muuttuminen, mutta ne menivät ohi parissa päivässä. Sitten tuli tietysti tuo ientulehdus, jonka takia kuumeilin kakkosviikon alkupuoliskon. Sen jälkeen olo on kuitenkin ollut olosuhteisiin nähden suorastaan loistava.

Hoidon näkyvin haitta oli sitten tuo hiusten harveneminen siihen kuntoon, että ne oli parasta surauttaa pois. Lisäksi niin ikään kakkosviikolla nuoruus tuli takaisin, ainakin naamassa oli näppylöitä ihan kuin teini-iässä. Tuokin ongelma onneksi asettui noin viikossa. Kaiken kaikkiaan hammasongelmien mentyä ohi en oikeastaan ole tuntenut merkkiäkään sytostaattien saannista (jos en vaan satu katsomaan peiliin).

Koska vointi on ollut hyvä ja sain yhden lisäviikon hoitojen väliin, käytiin miehen kanssa pienellä asuntovaunureissullakin. Oli ihanaa saada vähän irtiottoa tämän syöpä- ja koronakevään jälkeen. Ihan täysin en syövästä lomalle päässyt, mutta ei se onneksi mielessä pyörinyt koko ajan. Sanoinkin miehelle, että välillä tunnen itseni ihan tavalliseksi ihmiseksi (jos en vaan satu katsomaan peiliin).

Follow my blog with Bloglovin

"Multa tukka hävisi, kai se korvataan..."

Jos ei ole kenelle tuttu, niin tuo otsikkohan on lainaus Juice Leskisen biisistä Eesti (on my mind) (joka ei kerro syöpähoidoista vaan Tallinnan matkasta). Tuo säe on kuitenkin huvittanut minua viime päivinä, koskapa meille sytostaattihoitoa saaville tukka tavallaan korvataan peruukin ostamiseen tarkoitetun maksusitoumuksen muodossa. Miten tuon maksusitoumuksen saaminen käytännössä tapahtuu, tuleeko sitä hakea vai saako sen automaattisesti, sitä en ole vielä selvitellyt.

Mutta tukka tosiaan hävisi. Ensimmäisen hoidon yhteydessä hoitaja sanoi, että hiukset alkavat lähteä parin viikon kuluttua. Se piti kohdallani aika tarkkaan kutinsa, ensimmäisen kerran huomasin hiuksia irtoavan normaalia enemmän, kun hoidosta oli kulunut päivän vajaa kaksi viikkoa. Viisi päivää sitä karvakatoa jaksoin, sitten pää alkoi olla jo niin harvahapsinen, että mies sai toimeksiannon surauttaa loputkin pois. Koska tukkaa kuitenkin vielä oli, niin ihan klaniksi päätäni ei ajeltu, vaan siihen jäi yhdeksän millin sänki. Noin lyhyenä harvenemista ei huomaa, ja kun mies keksi vielä jättää otsalle vähän pitemmän töyhdön, niin ainakin etempää katseltuna tämän saattaisi luulla olevan vaan vähän räväkämpi kesätukkamalli. Mutta kyllähän tämä vähän totuttelua vaatii. Pitkiä hiuksia minulla ei ole ollut 20 vuoteen ja välillä malli on ollut melko lyhytkin, mutta ei ihan näin lyhyt sentään. Ja jossain vaiheessa pitää heittää varmasti hyvästit niin otsatöyhdölle kuin yhdeksän millin siilillekin.

Muistelin tuossa edellistä parturikäyntiäni (kun olin vielä onnellisen tietämätön tississäni piileksivästä patista). Oli taas joku bad hair day ja manasin kampaajalleni, miten miehillä on helppoa, he kun voivat ihan luontevasti pitää tukkansa ihan lyhyenä tai vaikka päänsä kaljuna. Eikös olekin olemassa joku sanonta, että varo mitä toivot, sillä se saattaa toteutua…

Takapakkia

Viisaudenhammas poistetaan ja poisto tehdään keskussairaalassa. Syöpäpolin ohjeistuksen mukaan poisto kannattaa ajoittaa sytojaksoni loppupuolelle, joten se tehdään sinä päivänä, jolloin olisi pitänyt olla sytostaattihoitoni numero kaksi. Shit! Ensinnäkin pelkään sekä hampaan poistoa että toipumisvaihetta. On vielä elävästi mielessä edellinen viisurin poisto, ientä piti leikata, tikkejä ommella ja poistokohtaa pakotti ainakin viikon.

Sitten harmittaa tietysti, että sytostaattihoito siirtyy viikolla. Hampaan poisto tarkoittaa myös lisää antibiootteja (ei kiva) ja lisäksi minulle annetaan seuraavan sytostaatin jälkeen kasvutekijä, jonka tarkoituksena on ilmeisesti kiihdyttää valkosolujen tuotantoa.

- Sen sinä voit sitten pistää itse kotona seuraavana päivänä, sanoi hoitaja puhelimessa.

Siis minä, joka en pysty edes katsomaan, kun joku toinen pistää minua? En voi! Sitten alettiin selvitellä muita mahdollisuuksia, enkä siihen hätään edes tiennyt, onko paikkakuntani terveysasemalla viikonloppupäivystystä. Onneksi nykyään on ja voin käydä ottamassa pistoksen siellä.

En ollut tämän sairauteni vuoksi vuodattanut vielä yhtään kyyneltä. Tuon puhelun jälkeen tuli kuitenkin jokin murtumisen hetki. Ei siihen ollut syynä pelkkä hampaanpoisto tai kasvutekijäpiikki, nämä asiat taisivat vain niin sanotusti katkaista kamelin selän ja kaikki kertynyt turhautuminen purkautui kerralla. Tunsin ensinnäkin epätoivoa siitä, mitä kaikkia yllätyksiä nämä hoidot vielä tuovatkaan tullessaan. Ja olin suunnattoman pettynyt itseeni, kun olen tällainen toimenpide- ja piikkikammoinen ressukka, joka ei uskalla edes tökätä yhtä pistosta mahanahkaansa. Olisin niin kovasti halunnut olla reipas ja urhea tämän sairauden ja hoitojen edessä, mutta en minä ole (vaikka lähipiirilleni sellaista näyttelen, koska en halua huolestuttaa heitä enää yhtään enempää).

Mutta jos jotain olen elämäni aikana oppinut niin sen, että synkät hetket menevät ohi. Niin meni tämäkin. Yritän taas kaivaa jotain positiivista, kuten sen, ettei hammas sitten seuraavien hoitojen yhteydessä vaivaa. Ja ainakin tiedän olevani hyvissä käsissä, tilanteeni on tiedossa ja siihen on varauduttu. Olen todella kiitollinen terveysaseman hammashoitolan nuorelle lääkärille, joka otti tilanteeni vakavasti ja teki heti konsultaatiopyynnön keskussairaalan suupolille, josta edelleen oltiin yhteydessä syöpäpolille.

Nyt vaan taas päivä kerrallaan, liikaa tulevia miettimättä. On minulta poistettu syöpäkasvainkin, jo on hitto, jos en yhdestä hampaanpoistosta selviä!

Hammasharmeja, osa 2

Kävin siis hammaslääkärissä, koska ien viisaudenhampaan vierestä tulehtui ja oli sietämättömän kipeä. Sillä käynnillä ei vielä valmista tullut, lääkäri tutki perusteellisesti, totesi ongelman olevan ikenessä ja antoi ajan röntgeniin sekä toiselle hammaslääkärille. Ilmaan jäi leijumaan, poistetaanko hammas vai ei.

Tuo tapahtui maanantaina, uuden ajan sain keskiviikolle. Tiistaina olo oli jotenkin flunssainen ja illalla nousi kuume. Mittari näytti 37,9. Ei siis kamalan paljon, mutta se on paljon minulle, joka en yleensä kuumeile ja erityisesti se on paljon sytostaatteja saavalle syöpäpotilaalle. 38 astettahan on raja, jonka jälkeen pitää hakeutua päivystykseen, jos kuume ei laske. Otin Panadolia ja päätin odottaa aamuun. Yöllä heräsin pari kertaa yltä päältä hiestä ja manasin jo mielessäni, että sekä hammaslääkäri- että röntgenaika on pakko perua.

Aamulla lämpö oli kuitenkin 37:ssä, joten flunssaisesta olostani huolimatta päätin kuitenkin jättää ajat perumatta. Tässä kohtaa haluan korostaa, etten normaalisti olisi missään nimessä uhmannut ohjeita (nyt epidemia-aikanahan pitäisi välttää asiointia pienissäkin flunssan oireissa). Mutta olin aika lailla varma, että nuo oireet johtuivat juurikin tuosta tulehduksesta. Flunssassa tuntui olevan ainoastaan vasen puoli päästäni: nielu kipeä vasemmalta, vasen sierain tukossa, vasen silmä vuosi ja vasenta korvaa juili.

Tällä käynnillä alkoikin sitten tapahtua. Lääkäri totesi heti aluksi, ettei hän rupea hampaanpoistoon, ennen kuin kysyy lisäohjeita keskussairaalasta. Onko poisto hoitojen aikaan ylipäätään mahdollinen ja onko se mahdollinen terveysaseman hammashoitolassa vai pitääkö se tehdä keskussairaalassa. Ien puhdistettiin, sain viiden päivän antibioottikuurin ja lääkäri lupasi ottaa yhteyttä hampaan poiston tiimoilta ensi viikolla. Hän myös vahvisti epäilyni: tulehdus, joka aiemminkin on ollut tullakseen, pääsi nyt sytostaattien takia iskemään täysillä päälle.

Puhdistus ja antibiootit toivat nopeasti ensiavun, eikä ien juurikaan enää vaivaa. Seuraavaksi sitten alan pelätä tuota mahdollista poisto-operaatiota.