Nöyrä, muttei alistunut

Kun alkujärkytyksestä on selvitty, on mieleni syöpädiagnoosin jälkeen ollut yllättävän rauhallinen. Siihen on ainakin kaksi syytä. 

Ensimmäinen on, etten usko kuolevani tähän. Rintasyövän ennuste on yleisesti ottaenkin hyvä, ja vaikka lopullinen totuus minun syövästäni näkyy vasta magneettikuvauksessa, ei missään vaiheessa ole tullut ilmi merkkejä syövän leviämisestä. Jos ennuste olisi huonompi, tuskin pystyisin olemaan yhtä rauhallinen. Toinen syy on se, ettei tämä sairaus vaivaa minua fyysisesti. En edes tiedä sen olemassaoloa, jos en kokeile oikean rintani ulkosyrjää. 

Sain lääkäriltä luettavaa, Rintasyöpäpotilaan oppaan ja Rinnankorjausleikkauksen käsikirjan (jälkimmäinen siltä varalta, että rinta joudutaan poistamaan). Silmäilin niitä, mutta en jaksanut keskittyä lukemaan. Tuntuu, että tässä vaiheessa tieto lisää tuskaa, en halua nyt ajatella, mitä kaikkea on vielä edessä.

Iltalukemista

Olen miettinyt paljon omaa suhtautumistani syöpään (tuntuu muuten yllättävän vaikealta sanoa ääneen, että "minulla on syöpä"). Monet sairastuneet toteavat, etteivät olisi voineet uskoa tämän osuvan omalle kohdalle. Tuota tunnetta ei minulle tullut. Olen aina pelännyt, ihan liikaakin, että sairastun vakavasti. Nyt tuli lähinnä ajatus, että "no niin, nyt se sitten tapahtui". Ja jatkoajatus, että olisin voinut sairastua johonkin pahempaankin. Joka kolmas suomalainen sairastuu syöpään jossain elämänsä vaiheessa. Kun ajattelen omaa lähipiiriäni, en tiedä kuin pari syöpään sairastunutta. Joten olihan tämän tilastojen valossakin jollekulle tapahduttava.

Pohdin myös asennettani tätä sairautta kohtaan. Tulisiko minusta itsesäälissä rypevä alistuja vai sinnikäs taistelija? Minusta ei tullut kumpaakaan. En ole jäänyt sohvan nurkkaan märehtimään, mutta en koe mitään "minä aion selvitä tästä" tai "periksi en anna" -asenteitakaan omikseni. Siinä ei nimittäin ole minun aikomisellani mitään merkitystä, jos sairaus vie. Ja vahvinkin meistä kyllä joutuu joskus antamaan sairaudelle periksi. Oma asennoitumiseni syöpää kohtaan on ehkä nöyrä, mutta ei alistuva. Haluan selvitä tästä ja teen kaiken, mikä paranemistani voi edistää. Ymmärrän kuitenkin, mitä minulla on vastassani ja ettei mikään minun "taisteluni" sitä pysäytä tai poista.

Luin joskus jo aikoja sitten useammastakin syövästä parantuneen naisen haastattelun. Hän totesi, että asenne ei syöpää paranna, sen tekee lääketiede, mutta oikea asenne auttaa kyllä kestämään hoidot. Tämä on mielestäni todella hyvin sanottu. Ja tietenkin jokainen suhtautuu omaan sairauteensa omalla tavallaan. Jos joku saa voimia vannomalla voittavansa syövän, se on hänelle hyvä tapa selvitä. Minulle se vaan ei tunnu omalta ajatukselta.

Kun s-sana lopulta sanottiin

Nyt on aika palata kertomuksessani siihen hetkeen, kun ensimmäistä kertaa kuulin s-sanan. Kirurgian poliklinikalle Lääkäri 3:n vastaanotolle ja Nessu-paketin ääreen.

Ensin lääkäri kysyi, mitä lähetteen tehnyt Lääkäri 1 oli minulle jo kertonut. Sanoin tietäväni vain, että näytteessä on jotain epämääräistä. Nyt Lääkäri 3 sen sanoi, rintasyöpä. Miksi tämä oli kuitattu sanalla epämääräinen, johtui todennäköisesti siitä, että näytemateriaali oli kuulemma niin niukka, ettei siitä oltu saatu luotettavaa diagnoosia. Mutta näytteestä oli löytynyt syöpäsoluja ja se riitti.

Kuvasin tätä hetkeä tunteella, että aika pysähtyi. Sitä voisi kuvailla myös iskuksi palleaan tai tunteeksi, ettei tämä ole totta, tämä tapahtuu jollekin muulle. Tuota tunnetta kesti kuitenkin vain pienen hetken. Ja sitten alkoi tulla tiukkaa faktaa, paljon ja nopeasti. Ensin yleistä tietoa rintasyövästä, sen ennusteesta, hoitomuodoista, vaihtoehdoista, hoidon etenemisestä... Jossain kohtaa lääkäri kehotti toki keskeyttämään milloin vain ja kysymään, jos oli kysyttävää. Keskeytin heti, minulla oli vain yksi kysymys: jäänkö minä henkiin? Niiden tietojen valossa, joita kasvaimestani (nyt se onkin minulle jo kasvain, ei kyhmy tai patti) oli, vastasi hän minulle näin:

–    Voit hyvinkin kuulua sen lähes 90 prosentin joukkoon, joka rintasyövästä paranee.

Tämän enempää hän ei luvannut ja miten olisi voinutkaan? Hän on lääkäri, ei selvännäkijä. Mutta minulle se sai nyt riittää, ja halusin siitä hetkestä uskoa, että selviän.

Lopuksi lääkäri kysyi, miltä minusta nyt tuntuu. Nyt kun ikään kuin vedetään matto jalkojen alta. Vastasin, että minulla on ollut lähes viisi viikkoa aikaa kelata tätä kaikkea, eikä tämä tullut yllätyksenä. Eikä se tullut. Kyllä minä tiedän, mitä se todennäköisesti tarkoittaa, kun rinnasta löytyy kyhmy. Vaikka suurimman osan ajasta olin ollut ajattelematta koko pattia ja vaikka ehdin välillä jo toivoa liikoja, ehdin kyllä tuossa ajassa käydä läpi kaikki vaihtoehdot vaarattoman kyhmyn ja kuoleman väliltä. Lähes kaikkeen olin valmistautunut, tissin menettämiseenkin. Ainoa asia, jonka kanssa sinuiksi en ole päässyt, on kuolema.

Nyt siis odotan magneettikuvausta ja sen tuloksia. Siinä nähdään tarkasti kasvaimen koko ja miten ärhäkkä se on. Sen jälkeen selviää myös, selviänkö säästävällä leikkauksella vai joudutaanko rinnasta poistamaan enemmänkin. Positiivinen yllätys oli, että jos joudutaan, samassa leikkauksessa kuulemma jo voidaan rakentaa uusi rinta (lääkäri jo tutkiskelikin, mistä kohtaa kropastani saataisiin tissiin täytettä).

Diagnoosi: epämääräinen

Seuraavan viikonlopun aikana ehdin tuudittautua jonkinlaiseen luottamukseen. Syöpä-sanaa ei oltu sanottu ja se sai minut uskomaan pelkoni aiheettomiksi. Olen aina ollut ihminen, joka haluaa varautua pahimpaan, asiassa kuin asiassa. Monesti minulle on sanottu, että turha murehtia etukäteen, tai miksi stressaan turhaan, hyvinhän kaikki kuitenkin menee. Itselleni se on kuitenkin tapa valmistautua siihen, ettei kaikki menekään hyvin ja laatia varasuunnitelma niissä asioissa, joissa se on mahdollista. Nyt en voinut tehdä varasuunnitelmaa, mutta olisin voinut henkisesti valmistautua huonoihin uutisiin paremmin. Tämän liian löyhin perustein kudotun turvallisuuden tunteen takia aika tuli myöhemmin hetkeksi pysähtymään.

Koepalojen tulokset tulivat jo muutaman päivän päästä. Niistä minulle soitti Lääkäri 1. Näytteestä oli löytynyt jotain, josta hän käytti sanaa epämääräinen. Siinä oli oikeastaan se sana, joka kuvasi koko tätä nyt kuukauden kestänyttä prosessia: epämääräinen. Sen enempää en ollut vielä saanut selville. Lääkäri 1 teki lähetteen kirurgian poliklinikalle, kiireellisenä. Tämä nosti huoliastettani hivenen, mutta nyt tuudittauduin siihen, ettei näytteestä ollut ilmeisesti löytynyt mitään yksiselitteisesti hälyttävää, ainoastaan epämääräistä. S-sanaa ei mainittu vieläkään.

Nyt tuli mieleeni piipahtaa omakanta-palvelussa. En ollut juurikaan tuttu sen kanssa, olen onnekkaasti pysynyt varsin terveenä, enkä viime aikoina ole juuri tarvinnut terveydenhuollon palveluja. Tiedoissani mainittiin muun muassa seuraavaa: ”...ylälateraalisesti on tiivistä rauhaskudosta, löydös sopii pikemmin mastopatiaan. Ei selkeästi tuumorimaista massaa. ...kainaloissa tai parasternaalisesti ei patologisesti suurentuneita imusolmukkeita.” Niin? Ahkeran googlaamisen jälkeen tulin siihen tulokseen, että kai nuo uutiset ovat kuitenkin enemmän hyviä kuin pahoja.

Parin päivän päästä sain puhelun kirurgiselta. Minulle oli varattu aika kirurgian erikoislääkärille (Lääkäri numero 3) ja magneettikuvaukseen seuraavalle viikolle. Taas pää pyörällä miettimään, mitä nyt seuraa.

Toivo herää mammografiassa

Mammografiapäivän koettaessa jaksoin yhä toivoa, että minulle kerrottaisiin kyhmyn olevan harmiton. Että unohda tämä ja jatka elämääsi normaalisti. Tosin olin jo tässä välissä ehtinyt törmätä netissä artikkeliin naisesta, jonka rinnan kyhmy oli todettu mammografiassa hyvänlaatuiseksi (mitenköhän kaikki syöpään liittyvä alkoikin yhtäkkiä kuin hypätä silmille kaikesta uutisvirrasta?). Vuoden päästä tämä oli mennyt lääkäriin selkäkipujen vuoksi ja syöpä oli ehtinyt levitä jo vaikka minne. Voisinko siis luottaa mammografian mahdollisesti tuomiin hyviin uutisiin?

Tätä minun ei kuitenkaan tarvinnut murehtia, sillä tutkimukset eivät rajoittuneet pelkkään mammografiaan. Jo siinä näkyi ilmeisesti jotain epämääräistä ja sen perään tehdyssä ultraäänikuvauksessa myös. Tutkimuksen tehnyt lääkäri (kertomukseni Lääkäri numero 2) totesi kyhmyn näyttävän pelkältä kudospatilta, mutta siinä näkyi jokin tiiviimpi alue. Varmuuden vuoksi kyhmystä napsittiin vielä koepalat karkeaneulanäytteellä, naps, naps ja naps. Lääkäri 2 oli oikein sympaattinen, lohdutteli tämän olevan vain asian varmistamista varten. Hän lisäsi vielä, että mikäli kyhmy on pahanlaatuinen, se on pieni ja helppo poistaa pienellä leikkauksella. Tästä käynnistä minulle jäi kuitenkin toiveikas olo: ehkä se ei sittenkään ole syöpää.

Odottavan aika on pitkä

Viikonlopun aikana ehdin tietenkin pyöritellä päässäni vaikka mitä. Onko se syöpää? Jos on, onko se jo levinnyt? Voidaanko se leikata? Jos voidaan, poistetaanko rintani? Yllättäen en kuitenkaan ollut vielä kamalan huolissani. Vaikka mielessäni halusin varautua ihan kaikkeen, takerruin ajatukseen, että se on jokin harmiton kysta tai rasvapatti.

Ensimmäinen epätoivon hetki iski silloin, kun soitin keskussairaalan ajanvaraukseen ja kuulin, että mammografiaan on noin neljän viikon jono. Mitä ehtii tapahtua kuukaudessa? Jos kyhmy on pahanlaatuinen, miten nopeasti se kasvaa ja ehtiikö se levitä? En kerta kaikkiaan tiennyt syövästä yhtään mitään. Kuumeisesti pengoin tietoa internetistä. Onnekseni törmäsin Syöpäjärjestöjen sivulla neuvontapalveluun, jonne saattoi laittaa kysymyksen sähköpostilla. Jo samana päivänä sain vastauksen, joka rauhoitti mieleni toistaiseksi: ”Muutamassa viikossa ei ehdi tapahtua mitään ratkaisevaa, vaikka kyhmy osoittautuisi pahanlaatuiseksikin.”

Tässä vaiheessa päätin yrittää työntää koko asian mielestäni. En kyhmylleni nyt yhtään mitään mahtaisi, joten asiaa olisi turha murehtia. Ja aika hyvin tässä onnistuinkin. Loppujen lopuksi sain ajan juurikin noin kuukauden päähän siitä, kun kyhmy olemassaolostaan ilmoitti.

Tästä kaikki alkoi

–    Sinulla on tässä joku patti, sanoi avomieheni.

Niinhän siinä oli, oikeassa rinnassani. Ei iso, mutta patti kuitenkin. Tuossa vaiheessa jokainen nainen kyllä tietää, mistä voi pahimmillaan olla kyse, eikä asiaa voi jättää arvailujen varaan. Heti seuraavana päivänä varasin ja sain ajan terveysaseman lääkärille (kertomukseni Lääkäri numero 1). Tämä tissiäni kopaistuaan kirjoitti lähetteen mammografiaan, jonne voisin kuulemma varailla aikaa heti maanantaina (nyt oli perjantai ja loppuiltapäivä jo).

Huh, jo viikonlopun yli odottaminen tämän asian kanssa tuntui ikuisuudelta (enhän voinut aavistaakaan, miten pitkä odotus edessä vielä olisi). Tiesin, ettei lääkärillä näillä tiedoilla ole antaa minulle mitään vastauksia. En kuitenkaan malttanut olla kysymättä, miten huolissani minun pitäisi olla.

–   Ottaen huomioon ikäsi ja sen, ettei lähisuvussasi ole rintasyöpää, yrittäisin sinuna olla huolehtimatta, oli vastaus.

Siinä oli kaikki, millä hän pystyi siinä tilanteessa minua lohduttamaan ja siihen minun oli tyytyminen.

Sana, joka pysäytti ajan

Syöpä. Siinä sanassa on jotain niin pysäyttävää. Se yhtä aikaa kertoo kaiken ja herättää sata kysymystä. Ne kahvipöytäkeskustelut aiheesta:

–    Ai mikäs sillä on?

–    Syöpä.

Hiljaisuus.

Minulle lääkäri sanoi tuon pysäyttävän sanan 30.3.2020. Rintasyöpä. Työntäen samalla selvästi jo vuosien tuomalla kokemuksella Nessu-pakettia nenäni eteen.

Palataanpa tuosta hetkestä, jolloin aika tuntui muutamaksi sekunniksi pysähtyvän, reilut viisi viikkoa taaksepäin. Siihen hetkeen, josta minun syöpätarinani varsinaisesti alkoi.