Takaisin työn ääreen

Lähes seitsemän kuukautta kestänyt sairauslomani loppui viime viikolla. Kuten olen kertonutkin, vakituista työpaikkaa minulla ei ole, mutta olen tehnyt sijaisuuksia ja keikkatöitä parillekin eri työnantajalle. Laitoin esimiehelleni sähköpostia, että olen taas käytettävissä. Ja niin tässä on tullut taas vähin erin totuteltua työntekoon.

Kun keväällä soitin esimiehelleni ja ilmoitin tilanteesta, tämä kysyi, voiko kertoa sairauslomani syyn työpaikalla. Annoin luvan. Työyhteisömme on hyvin pieni ja olemme aika lailla tuttuja keskenään, joten en halunnut kenenkään joutuvan tekemään mitään arvailuja sairaudestani. Töihinpaluu on sujunut vanhalla rutiinilla, mutta eniten jännitin työkavereiden kohtaamista. Miten minuun suhtauduttaisiin?

Huoli oli turha, kaikki suhtautuivat aivan kuin ennenkin ja olivat iloisia paluustani. Sujahdin paikalleni yhtä sujuvasti kuin olisin siinä koko ajan ollutkin. Jälkikäteen mietin, olisinko toivonut, että joku olisi kysynyt vointiani. Tulin siihen tulokseen, että en. Olenhan nyt sairausloman päätyttyä virallisestikin "terveen kirjoissa".

Kuoleman ja elämän pelkoa

Aloitan tänään hormonilääkityksen. Edelleen lannistaa ajatus, että noita pillereitä nyt popsin päivittäin seuraavat viisi vuotta. Ja sitten pieni ääni pääni sisällä kuiskaa, että ethän sinä ehkä edes elä niin kauan...

Kysyin pari viikkoa sitten lääkärin vastaanotolla, miten todennäkäisesti syöpäni uusii.
- Lähtisin siitä ajatuksesta, että kuulut niihin yhdeksään kymmenestä, jotka parantuvat.
Siis mikä hemmetin vastaus tuo on? "Lähtisin siitä ajatuksesta..." Lääkiksessä on varmasti joku kurssi, jolla opetetaan antamaan potilaille tyydyttäviä vastauksia kuitenkaan mitään lupaamatta. No ymmärränhän toki, ettei lääkäri pysty antamaan mitään tarkkaa ennustetta. Hän on yhäkin se lääkäri, eikä selvännäkijä. Tuon sanomansa jatkoksi hän mainitsi vielä jotain HER2-positiivisen syövän arvaamattomuudesta.

En kuitenkaan vielä, hoitojen tässä vaiheessa, ole ruvennut pelkäämään syövän uusimista. Kaikkia uusia syöpiä ynnä muita sairauksia kyllä. Olen aina pelännyt sairastuvani vakavasti. Ehkä siitä asti, kun meille lapsena ollessani (kai joskus 80-luvun lopulla) ostettiin lääkärikirja, jota lueskelemalla sain ensimmäisen kosketuksen siihen, mitkä kaikki sairaudet ihmistä vaanivatkaan. Rintasyöpä oli minulle vain muistutus siitä, että kuka tahansa voi milloin tahansa sairastua melkein mihin tahansa.

Nyt kuulostelenkin jokaista päänsärkyä, selän jomotusta, sydämen tykytystä ja muita epämääräisiä tuntemuksia, ja mietin, onkohan tämä nyt jotain vakavaa. Välillä on todella ahdistavia päiviä (tai etenkin öitä), joina tuntuu, etten kerta kaikkiaan tule näkemään viisikymppisiäni. Hatunnosto niille, jotka sanovat, etteivät pelkää kuolemaa. Minä voin kertoa, että minä pelkään. Pelkään itse kuolemaa ja pelkään kaikkea mahdollista siihen liittyvää sairautta ja kipua.

Koska myös rintasyövän uusiminen kummittelee mielessä, en uskalla edes suunnitella tulevaa. Jokainen yli vuoden päähän ulottuva ajatukseni päättyy sanoihin "jos silloin vielä elän". Jos mietin vaikka opiskelua, uutta työpaikkaa tai yrityksen perustamista, tulee heti mieleen, että uskallanko nyt suunnitella mitään niin kauaskantoista. Minun on jo pitkään tehnyt mieli ottaa kissa, mutta nyt mietin, että se jää sitten muiden hoidettavaksi jos kuolen ennen sitä.

Käsitän kyllä, miten älyttömiä nuo ajatukset ovat. Eihän kukaan voisi koskaan suunnitella mitään, koska kukaan ei voi tietää elääkö enää ensi viikolla. Tai edes huomenna. Näistä peloista on pakko päästä jotenkin yli, koska niiden kanssa ei jaksa elää. Ja elämä, olipahan sitä jäljellä paljon tai vähän, valuu hukkaan pelätessä. Pitäisi yrittää ajatella, lääkärin sanoja hieman mukaillen, lähteväni siitä ajatuksesta, että olen elossa vielä 20 vuoden päästä.

Ylös sohvan pohjalta

Olen pitänyt neljä kuukautta lähes täydellistä liikuntataukoa. Sytostaattihoitojen alettua yritin sinnikkäästi käydä kuntosalilla, mutta sitten oli luovutettava. Jatkuva väsymys ja pieni kuumeilu sai lopulta nostamaan kädet pystyyn. Henkisestikin helpotti, kun lupasin itselleni, että nyt saa pitää treenitaukoa.

No, ihan näin pitkäksi ei tauon ollut tarkoitus venyä. Ja olisin toki voinut harrastaa muuta, kevyempää liikuntaa, mutta kyllä se jäi muutamaan kävelylenkkiin ja hyötyliikuntaan, kuten marjojen keräämiseen, ruohonleikkuuseen ja puiden pinoamiseen. On niin helppo heittäytyä sohvalle ja passivoitua.

Painoa on kertynyt tuona aikana viitisen kiloa lisää. Tiedän, että liikkumattomuus ei ole selitys (ainakaan pätevä sellainen) painonnousulle, mutta siinä tuli samalla annettua itselleen lupa syödä mitä sattuu (vaikka nimenomaan olisi pitänyt kiinnittää entistä tarkemmin huomiota siihen, mitä suuhunsa pistää). Tuo viisi kiloa ei sinällään minua harmita, mutta se harmittaa, että melkein kaikki housut puristavat, eikä osa mahdu edes jalkaan. Kaikkein eniten vaivasi kuitenkin tuo liikkumattomuus.

Kun sädehoidot loppuivat, päätin, että nyt aika luopua viimeisestäkin tekosyystä ja nousta sohvan pohjalta. Lopultakin suunnistin siis salille. Lääkäri muistutteli moneen kertaan, ja toki olisin itsekin sen jo tähän ikään ymmärtänyt, että pitää aloittaa todella rauhallisesti.

    –Voisit ajatella, että menet sinne ensin ihan vaan hengailemaan.

Ei se ihan hengailuksi jäänyt, mutta hyvin varovaisesti aloittelin kyllä. Vaikka voimatasot olivat kaukana puolen vuoden takaisesta, tuntui vaan mahtavalta, että olin päässyt taas alkuun. Innostuin käymään myös kevyellä kävelyä-hölkkää-kävelyä-lenkillä ja sekin tuntui yllättävän hyvältä.

Nyt tuntuu siltä, etteivät hoidot enää paina, ja väsyminen johtuu enää tauon aiheuttamasta kunnon heikkenemisestä. Pyrin myös pistämään ajatusmallejani uusiksi. Entä sitten, jos en koskaan jaksa nostaa penkistä yhtä paljon kuin ennen? Entä sitten, jos en koskaan enää vedä yhtään leukaa? Pääasia, että pystyn taas liikkumaan. Pääasia, että olen ylipäätään elossa.