Operaatio Kaljun Piilotus

Hiukset jatkavat harvenemistaan, mutta sänki on päässä edelleen. Yritän kuitenkin orientoitua siihen, että jossain vaiheessa saatan olla kalju kuin Kekkonen. Hiusten lähtö sinänsä ei minua haittaa, mutta se tuntuu siltä, kuin otsaan olisi tatuoitu isolla SYÖPÄ. Että ihmiset alkavat puhua ja pohtia, mikä sillä on ja kuoleekohan se. Vaikka todellisuudessa omat asiat taitavat loppujen lopuksi kiinnostaa muita ihmisiä paljon vähemmän, kuin itsestä joskus tuntuu.

Jostain syystä olen alusta asti vieroksunut ajatusta peruukista. Ja ennen kaikkea nyt, kun olen melko avoimesti kulkenut harvassa sänkitukassani, tuntuisi hassulta ollakin yhtäkkiä taas tukka päässä. Otsatöyhdön ansioista joskus virkkaamani, takaraivolle heitettävä eräänlainen ”verkkobaskeri” on toiminut hyvin, mutta nyt töyhtökin on huvennut lähes olemattomiin.

Etsiskellessäni netistä jotain kivoja päähineitä, törmäsin ohjeeseen, jossa tehdään turbaanipipo T-paidasta (ohje löytyy täältä). En ole mikään ompelijaihminen, mutta näillä selkeillä ohjeilla sain loihdittua ihan kivan turbaanin. Helteillä tuokin tahtoo tietysti vähän hiostaa, mutta eiköhän Suomen kesään mahdu sellaisiakin säitä, joihin tämä on ihan sopiva.

Jos en lienekään ompelijaihminen, niin virkkausihminen olen! Tukattomuus antoikin mainion tilaisuuden etsiskellä mitä erilaisempia virkattuja päähineitä. Ensimmäisenä syntyi tällainen, myöskin turbaanimallinen päähine (en linkitä ohjetta tähän, koska sivusto heitteli näytölle valtavan määrän erilaisia mainoksia).

Tämä ei nyt ole mitenkään sopiva kesäkeleihin, mutta jos pitää paikkansa, että tukka alkaa kasvaa parin kuukauden päästä hoitojen päätyttyä, ehdin kaljuilla pitkälle syksyyn.

Keskikesän juhlaa osastolla

Niinhän siinä sitten kävi. Vaikken tuntenut oloani erityisen huonoksi, päätin kuitenkin kysäistä lämpöilystä syöpäpolilta. Hoitajan kuullessa, että myös vatsani on ollut sekaisin, kehotti hän ehdottomasti lähtemään päivystykseen. Niinpä minä sitten nakkasin kirjan kassiin ja ajelin keskussairaalaan. Onneksi otin tuon kirjan, sillä seuraavat viisi tuntia vietin eristyshuoneessa ja alkoi todellinen tutkimusrumba. Lämpö, verenpaine, verikokeet, virtsa- ja ulostenäyte, sydänfilmi, keuhkokuva… Kaikkia tuloksia ei sille päivää saatu, joten lääkäri katsoi parhaaksi pitää minut päivystysosastolla yön yli.

Huone oli masentava, jotenkin tunkkaisen tuntuinen ikkunaton pöksä, jonka oveen hoitaja teippaili eristysmääräyksiä. Oloa ei tehnyt yhtään kotoisammaksi se, että jokaisen lähelleni tulevan hoitajan suojavarustus näytti siltä, kuin minussa epäiltäisiin olevan vähintäänkin ebola.

Aamulla tuli diagnoosi: clostridium difficile -suolistobakteeri, jonka lääkäri uskoi juontavan viisaudenhampaanpoiston jälkeen syömääni antibioottikuuriin. Normaalisti tällainen melko lievä tapaus olisi hoidettu antibiooteilla kotioloissa, mutta koska minä en hoitojen takia ole mikään normaalitapaus, lääkäri halusi siirtää minut syöpäosastolle. Siellä sitten seurattaisiin, että antibiootti alkaisi purra, ja toisaalta olisin paremmin suojassa infektioilta. Nyt pääsin vähän viihtyisämpään huoneeseen, eikä hoitajienkaan varustus ollut kuin tieteiselokuvasta.

Sillä reissulla vierähti kokonaisuudessaan neljä yötä. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei mieltä vetänyt vähän matalaksi, kun katselin ikkunasta aurinkoista säätä ja mietin, miten ihmiset menevät mökeilleen ja viettävät juhannusta. Mutta kamalasti en tätä osastojuhannustani kuitenkaan murehtinut, lähinnä kahdesta syystä. Toisaalta minulla ei ollut mitään juhannussuunnitelmia laadittuna jo sen asian valossa, että juhannus oli viikon päästä sytostaattihoidosta. Aavistelin jo siis, etten ehkä olisi parhaassa iskussa. Toisaalta syyn löytyminen oireille oli niin iso helpotus, että olin vain onnellinen saadessani olla lääkittävänä ja hyvässä hoidossa.

Juhannusaaton aamiainen. Ei mitään hotellitasoa, mutta menettelee.

Päivystykseen lähdin siis keskiviikkona ja tänään sunnuntaina olo oli jo melko normaali ja tulehdusarvotkin tippuneet riittävästi, joten sain luvan lähteä kotiin. Nyt viimeistään minulle on tullut selväksi se, että nämä hoidot voivat tuoda vaikka mitä ylläreitä, kaikkien niiden yleisten haittavaikutusten lisäksi. Ja toisaalta myös se, että pienikin flunssa tai muu infektio voi helposti viedä minut osastolle. Joten pettymysten minimoimiseksi en aio tehdä elämässäni nyt mitään suunnitelmia, ennen kuin nämä hoidot ovat ohi!

Tunnelmia toisen sytostaattihoidon jälkeen

Jos pystyy unohtamaan syyn ja seuraukset, on sytostaattihoidossa käyminen oikeastaan ihan miellyttävää. Hoitohuone on rauhallinen ja hyvin ilmastoitu, ja siellä istutaan vähän hammaslääkärin tuolia muistuttavaan tuoliin, jonka jalkatuki säädetään sopivaksi. Toki on myös vuodepaikkoja huonokuntoisimmille ja pitemmässä tiputuksessa oleville. Kun se inhottava kanyylin laitto on ohi, koko tiputuksesta tiedä mitään. Voi katsella telkkaria tai rassata puhelintaan tai tablettia, itse tykkään lukea kirjaa. Tälläkin kertaa sain kylmäkäsineet ja -tossut, joita nyt osasin riisua tasaisin väliajoin enkä palelluttanut sormiani ja varpaitani. Hoidon jälkeen aulassa on tarjolla kahvia, teetä ja mehua sekä pientä purtavaa, kuten jugurttia ja hedelmiä. Pitemmässä tiputuksessa oleville ja huonompijalkaisille hoitajat hakevat välipalaa hoitohuoneeseenkin. Muutenkin hoitajat ovat koko ajan kuulomatkan päässä ja tarkastavat vointia säännöllisesti.

Kylmätossut

Oikeastaan ainoa inhottava asia on, ettei yksityisyyttä huoneessa juuri ole. Hoidettavat ovat kuitenkin suht lähekkäin, eikä voi välttyä kuulemasta, kun hoitajat kyselevät toisilta voinnista ja mahdollisista edellisen hoidon aiheuttamista oireista. Ja inhottavinta tietysti on, että ympärillä olevat kuulevat kaikista omistakin vaivoistani, suolentoiminnasta lähtien. Ehkä olen itse hieman liian häveliäs, pitää muistaa, että kaikkihan siellä ollaan tavallaan samassa veneessä. Eikä yhtään tuttua satu todennäköisesti paikalle.

Toisen syton jälkeisenä päivänä kävin terveysasemalla pistättämässä valkosolujen kasvutekijäpistoksen. Todennäköisesti juurikin tuon seurauksena seuraavana aamuna (sunnuntaina) iho oli joka puolelta kosketusarka. Tuo helpotti noin vuorokaudessa, mutta lihaskivut ja ihmeellinen kolotus ympäri kroppaa on jatkunut siitä asti (johtuneeko pistoksesta vai sytostaateista). Sunnuntaina alkoi myös lämpöily, joka jatkuu nyt kolmatta päivää, vatsa oikuttelee ja olo on muutenkin hutera ja väsynyt. Tai ei ehkä niinkään väsynyt, vaan voimaton. Sohvalla pitkällään on ihan hyvä, mutta jos yrittää puuhata jotain, tuntuu, ettei vaan ole puhtia mihinkään. Lämpö on vaihdellut vähän alle 37:stä enimmillään 37,8:aan, joten en ole vielä soittanut syöpäpolin puhelinpalveluun. Mutta jos tätä jatkuu, aion ennen juhannuksen pyhiä kysyä, pitääkö olla huolissaan.

Valmiina hoitoon nro 2

Huomenna olisi sitten vuorossa sytostaattihoito numero kaksi. Kävin aamulla verikokeissa ja hoitaja soitteli juuri syöpäpolilta niiden olevan ok, joten hoidolle ei ole estettä. Ensimmäisestä on kulunut kuukausi, tämä toinenhan myöhästyi viikolla viisaudenhampaan poiston takia. Tai hampaiden, sillä lääkäri katsoi parhaaksi napata samalla molemmat. Operaatio oli helppo ja nopea, ja parantuminenkin tuntuu edenneen hyvin. Nyt tosin jännittää, kun antibioottikuuri loppuu ja uusi satsi sytostaattia pumpataan suoneen, että vieläkö tuo osannee tulehtua.

Jos nyt summaan olotilaani ensimmäisen sytostaattihoidon jälkeen, on se ollut hyvä. Ainoa suoranainen haittavaikutus oli suun kipeytyminen ja makuaistin muuttuminen, mutta ne menivät ohi parissa päivässä. Sitten tuli tietysti tuo ientulehdus, jonka takia kuumeilin kakkosviikon alkupuoliskon. Sen jälkeen olo on kuitenkin ollut olosuhteisiin nähden suorastaan loistava.

Hoidon näkyvin haitta oli sitten tuo hiusten harveneminen siihen kuntoon, että ne oli parasta surauttaa pois. Lisäksi niin ikään kakkosviikolla nuoruus tuli takaisin, ainakin naamassa oli näppylöitä ihan kuin teini-iässä. Tuokin ongelma onneksi asettui noin viikossa. Kaiken kaikkiaan hammasongelmien mentyä ohi en oikeastaan ole tuntenut merkkiäkään sytostaattien saannista (jos en vaan satu katsomaan peiliin).

Koska vointi on ollut hyvä ja sain yhden lisäviikon hoitojen väliin, käytiin miehen kanssa pienellä asuntovaunureissullakin. Oli ihanaa saada vähän irtiottoa tämän syöpä- ja koronakevään jälkeen. Ihan täysin en syövästä lomalle päässyt, mutta ei se onneksi mielessä pyörinyt koko ajan. Sanoinkin miehelle, että välillä tunnen itseni ihan tavalliseksi ihmiseksi (jos en vaan satu katsomaan peiliin).

Follow my blog with Bloglovin

"Multa tukka hävisi, kai se korvataan..."

Jos ei ole kenelle tuttu, niin tuo otsikkohan on lainaus Juice Leskisen biisistä Eesti (on my mind) (joka ei kerro syöpähoidoista vaan Tallinnan matkasta). Tuo säe on kuitenkin huvittanut minua viime päivinä, koskapa meille sytostaattihoitoa saaville tukka tavallaan korvataan peruukin ostamiseen tarkoitetun maksusitoumuksen muodossa. Miten tuon maksusitoumuksen saaminen käytännössä tapahtuu, tuleeko sitä hakea vai saako sen automaattisesti, sitä en ole vielä selvitellyt.

Mutta tukka tosiaan hävisi. Ensimmäisen hoidon yhteydessä hoitaja sanoi, että hiukset alkavat lähteä parin viikon kuluttua. Se piti kohdallani aika tarkkaan kutinsa, ensimmäisen kerran huomasin hiuksia irtoavan normaalia enemmän, kun hoidosta oli kulunut päivän vajaa kaksi viikkoa. Viisi päivää sitä karvakatoa jaksoin, sitten pää alkoi olla jo niin harvahapsinen, että mies sai toimeksiannon surauttaa loputkin pois. Koska tukkaa kuitenkin vielä oli, niin ihan klaniksi päätäni ei ajeltu, vaan siihen jäi yhdeksän millin sänki. Noin lyhyenä harvenemista ei huomaa, ja kun mies keksi vielä jättää otsalle vähän pitemmän töyhdön, niin ainakin etempää katseltuna tämän saattaisi luulla olevan vaan vähän räväkämpi kesätukkamalli. Mutta kyllähän tämä vähän totuttelua vaatii. Pitkiä hiuksia minulla ei ole ollut 20 vuoteen ja välillä malli on ollut melko lyhytkin, mutta ei ihan näin lyhyt sentään. Ja jossain vaiheessa pitää heittää varmasti hyvästit niin otsatöyhdölle kuin yhdeksän millin siilillekin.

Muistelin tuossa edellistä parturikäyntiäni (kun olin vielä onnellisen tietämätön tississäni piileksivästä patista). Oli taas joku bad hair day ja manasin kampaajalleni, miten miehillä on helppoa, he kun voivat ihan luontevasti pitää tukkansa ihan lyhyenä tai vaikka päänsä kaljuna. Eikös olekin olemassa joku sanonta, että varo mitä toivot, sillä se saattaa toteutua…