Ajanvietettä ja pakoa todellisuudesta

Vaikka olen sytostaattihoitojeni aikana voinut pääsääntöisesti hyvin, on ollut myös paljon niitä päiviä, jotka ovat kuluneet sohvalla viltin alla. Kuumepäiviä, väsypäiviä, huono olo -päiviä. Tästä näkökulmasta katsottuna toukokuussa, suunnilleen samoihin aikoihin hoitojeni alkamisen kanssa, sattui kaksi mukavaa asiaa.

Toinen oli se, että pari kuukautta koronaepidemian takia kiinni olleet kirjastot alkoivat availla oviaan. Olin jo joutunut turvautumaan sukulaisten kirjahyllyihin, ja kun varatun aineiston noutaminen tuli mahdolliseksi, tein heti pitkän varauslistan ja kannoin kotiin ison kirjapinon. Olen lukenut aina, tai siis siitä asti, kun lukemaan opin. Yleensä luen sängyssä ennen nukkumaanmenoa. Mutta kirja myös kulkee kaverinani aina, kun tiedän joutuvani istumaan ja odottamaan, olipa kyseessä sitten käynti verotoimistossa, hammaslääkäri tai junamatka.

Luonnollisesti minulla on kirja mukana aina sytostaattihoidoissa (taidan olla vanhanaikainen, tähän mennessä en ole törmännyt kehenkään muuhun, joka lukisi siellä perinteistä kirjaa). Pitkät pätkät olen ehtinyt kesän mittaa lukea myös eri odotusauloissa. Paitsi että lukeminen on hyvää ajankulua, sen avulla saa ajatukset irti edessä olevasta toimenpiteestä. Hyvään kirjaan pystyn keskittymään aina ja se rauhoittaa tilanteessa kuin tilanteessa.

Ajanvietettä

Toinen mukava toukokuinen juttu oli se, että Yle alkoi lähettää iki-ihanaa Pieni talo preerialla -sarjaa! Rakastin sitä lapsena ja sen viehätys on säilynyt vuosikymmenten jälkeenkin. No myönnetään, onhan se melko naiivi ja ennalta-arvattava, mutta ehkä siinä se viehätys piileekin. Ingallsin perhe kohtaa vaikeuksia toisensa perään, mutta ei koskaan luovuta tai menetä uskoaan. Aina lopuksi sinnikkyys tuottaa tulosta ja paha saa palkkansa. Mitä ihanaa pakoa todellisuudesta! Lisäksi Walnut Grovessa näyttää aina paistavan aurinko.

Sarja tulee arki-iltapäivisin Yle Teema&Femiltä, mutta Areenastahan sitä voi katsella ihan omaan tahtiin. Jaksoja on 202, joista olen katsonut nyt 30, joten ajankulua minulle riittää Pienen talon parissa vielä noin 130 tunniksi.

Sunnuntainen suoniseikkailu

Tämän postauksen alkajaisiksi haluan korostaa, että olen ollut sairauteni aikana todella tyytyväinen hoitooni ja erityisesti siihen, että kaikkiin oireisiin on suhtauduttu riittävällä vakavuudella. Tämä koskee myös seuraavaa episodia, vaikka koko ruljanssi saikin lopulta turhautumisen nostamaan aika rajusti päätään.

Toinen CEF-hoitoni oli siis perjantaina ja lauantai-iltana huomasin suonen, jossa tippa oli, olevan noin kymmenen sentin matkalta tummemman punainen. Itse asiassa jo hoidon aikana tunsin käsivarressa kipua, jollaista en ole aiemmin tuntenut. Turvotusta, punoitusta tai arkuutta ei kuitenkaan ollut, joten hoitaja uskoi sen olevan ihan normaalia lääkkeen aiheuttamaa ärsytystä. Nyt kotonakaan mitään oireita ei ollut, joten päätin jäädä tarkkailemaan tilannetta.

Sunnuntaiaamuna tummempi pätkä oli pidentynyt ja kyynärtaipeessa tuntui kipua koskettaessa ja kättä koukistaessa. Nyt en uskaltanut enää jäädä kuulostelemaan. Syöpäpolin puhelinpalvelu palvelee vain arkisin, joten ohjeistuksen mukaan soitin keskussairaalan päivystykseen. Sinnehän ei tietenkään läpi pääse, jätin siis soittopyynnön. Aikaa kului, mitään ei kuulunut ja tilanne huolestutti, joten päätin varmuuden vuoksi pirauttaa paikalliselle terveysasemalle. Sairauteni ja hoitoni huomioon ottaen siellä oltiin kuitenkin sitä mieltä, että parasta olisi nyt vaan olla yhteydessä suoraan keskussairaalaan.

Noin kolmen tunnin päästä päivystyksestä soitettiin ja kertomani perusteella hoitaja epäili imusuonitulehdusta, joka vaatisi antibioottikuurin. Ehdotti, että menisin näyttämään kättä terveysasemalle, ettei tarvitsisi ajaa keskussairaalaan asti.

– Jos ovat siellä ihan sormi suussa, tule sitten tänne päivystykseen.

Uusi soitto terveysasemalle ja sain ajan lääkärille tunnin päähän. Lääkärin mukaan oireet eivät viitanneet imusuonitulehdukseen, mutta yksi verikoe antoi viitteitä laskimotukoksesta! Sain lähetteen keskussairaalaan, jossa käsi voitaisiin tutkia ultraäänellä. Komplikaatioiden mahdollisuuden vuoksi matka pitäisi tehdä ambulanssilla (jos kyseessä olisi tukos, se voisi kuulemma ruveta oireilemaan hyvinkin äkkiä ja pahasti). Koska vointini oli hyvä, tuo tuntui hieman liioitellulta, mutta ymmärsin toki riskin.

Odoteltuani ambulanssia puolitoista tuntia (tilannettani ei luokiteltu kuitenkaan kiireelliseksi), pääsin lopulta matkaan. Siinä vaiheessa, kun olin istunut keskussairaalan päivystyksen odotushuoneessa toista tuntia muiden potilaiden keskellä (tosin hengityssuoja naamallani), tulin siihen tulokseen, ettei minulla ainakaan hengenhätää taideta katsoa olevan. Olisin varmaan saanut sänkypaikankin, koska hoitaja kysyi sisään kirjatessaan, jaksanko istua. Sanoin jaksavani, koska voinnissani ei edelleenkään ollut mitään vikaa. Tosin jaksamisen kanssa alkoi olla lopulta vähän huonoa, mutta se johtui enemmän kahdesta kortisonin valvottamasta yöstä ja siitä, etten ollut syönyt mitään aamupalan jälkeen (en kerta kaikkiaan voinut terveysasemalle lähtiessäni arvata, mikä reissu olisi edessä).

Vähän lisää verikokeita ja lopulta lääkärille. Tämä totesi heti, että jos oire olisi jalassa, tilanne olisi aivan toinen. Mutta hänen tietämänsä mukaan käsivarren laskimotukokset ovat varsin harvinaisia, eikä niitä yleensä kuulemma edes ultrata. Tarkisti tämän vielä radiologilta, joka oli samaa mieltä. Myös imusuonitulehduksen hän sulki pois, koska kädessä ei edelleenkään ollut turvotusta tai punoitusta. Arveli kyseessä olevan jonkin pienemmän pinnallisen tulehduksen, johon määräsi Buranaa ja Hirudoid-geeliä.

Minun oli pakko lopuksi kysyä verikokeesta, jonka perusteella minut oli kiidätetty lanssilla keskussairaalaan tukoksen pelossa. Lääkäri kertoi kyseessä olleen FiDD-kokeen, joka on tehokas tapa sulkea laskimotukoksen mahdollisuus pois, jos tulos on normaali. Ongelmana kuulemma kuitenkin on, että sitä voivat kohottaa niin monet muutkin tekijät kuin tukos, esimerkiksi jokin infektio tai vaikkapa minun tapauksessani sytostaattihoidotkin. Että näin.

Päällimmäinen tunne kaiken tämän jälkeen oli tietysti helpotus, ettei mistään vakavammasta ollut kyse. Mutta tosiaankin, myös jonkinasteista turhautumista kyllä koin koko päivän kestäneen rumban takia. Ja kuitenkin, kuten alussa kirjoitin: olen tyytyväinen, että asiaani paneuduttiin ja se otettiin vakavasti. Parempi näin päin, kuin että laitettaisiin veritulppa kädessä takaisin kotiin.

Lämpöilyä ja liikakiloja

Huomenna perjantaina olisi sitten vuorossa järjestyksessään viides (ja toiseksi viimeinen) sytostaattihoito. Katsoin jo eilen verikokeiden tulokset Omakanta-palvelusta ja ehdin vähän jänskättää, sillä leukosyytit eli valkosolut (labrakielessä fB-Leuk) olivat viitearvojen alapuolella. Ilmeisesti eivät kuitenkaan liikaa, koska hoitaja soitteli tänään ja totesi veriarvojen olevan ok. Kaikki muut arvot olivatkin viitteiden puitteissa, tuo melko alhaalla käynyt hemoglobiinikin oli kivunnut jo 124:ään.

Käytäntö siis on, että hoitaja soittaa syöpäpolilta hoitoa edellisenä päivänä ja tiedustelee vointia (tämä on ilmeisesti koronaepidemia-ajan järjestely). Totesin voivani hyvin lukuun ottamatta pientä lämpöilyä, joka on taas alkanut vaivata. Mutta tuo nyt näyttää minun kohdallani kuuluvan asiaan eikä ole esteenä hoidolle.

Mutta oli pakko kysäistä, miten paljon on vara lihoa, ennen kuin se vaikuttaa lääkemäärään. Sytostaatithan lasketaan painon mukaan ja olen onnistunut kerryttämään hoitojen aikana kolmisen kiloa lisää. On tietysti hyvä, että ruoka maistuu, mutta ehkä ruuan laadussa olisi petraamisen varaa ja herkkuja voisi syödä vähemmänkin. Hoitaja totesi, ettei kolme kiloa vielä aiheuta toimenpiteitä, viiden kilon kohdalla kannattaa asiaa jo kysyä lääkäriltä. Nyt otan itseäni niskasta kiinni sen verran, ettei lääkemäärää tarvitsisi fiksata viimeiseenkään hoitoon.

Terapiaa mustikkametsästä

Kohta kaksi viikkoa ensimmäisestä CEF-hoidosta. Siihen nähden, että pelkäsin etukäteen pahinta ja olin jo varautunut viettämään pari päivää pää vessanpöntössä, on mennyt oikein hyvin.

Pahin oli hoitopäivän ilta, jolloin olo oli koko ajan etova. Seuraava päivä eli lauantai oli sitten väsypäivä ja meni lähes kokonaan sohvalla. Mutta sunnuntai! Silloin iski semmoinen kortisonidraivi päälle, ettei väsymyksestä ollut tietoakaan (muuta syytä kuin entistä isompi kortisoniannos en tuolle virtapiikille keksi). Heräsin jo neljältä, kävin kävelyllä ja puuhailin kotihommia hirmuisella vauhdilla peläten, että väsymys iskee sitten kertaheitolla. Mutta ei iskenyt ja illallakin oli vaikeuksia rauhoittua nukkumaan.

Seuraavina päivinä olo vaihteli aika paljon. Välillä etoi, mutta ei pahasti, ja lämpöä oli pikkuisen. Suurin ero edellisiin hoitoihin verrattuna oli väsymys. En yleensä koskaan nuku päiväunia, mutta nyt veti sohvan nurkkaan torkuille useampanakin päivänä. Myös yleistä heikotusta ja uupumusta, kaikki kantaminen ja nostaminen tuntui vaativan valtavasti voimia ja jo reippaampi kävely tuntui jaloissa. Lisäksi närästys on tahtonut vaivata, se asettuu kuitenkin aika hyvin Somacilla. 

Etova olo paheni taas vajaan viikon kuluttua hoidosta. Se johtui joko siitä, että siinä vaiheessahan solutasot käyvät alimmillaan, tai siitä, että ennen hoitoa ottamani Akynzeo-pahoinvointilääkkeen vaikutus lakkasi (se kestää kuulemma viitisen päivää). Nyt muutaman päivän olo on ollut oikeastaan ihan normaali. Lämpökin on nyt pysynyt 37 asteen alapuolella.

Mahtavinta on, että olo korjaantui juuri mustikka-ajaksi. En ole mikään ihanaa-poimia-marjoja-ihminen, mutta koska on ihanaa syödä talvella itse kerättyjä marjoja, pitää joka kesä kerätä se pari ämpärillistä vaikka väkisin. Nyt olen kuitenkin kerännyt enemmän mustikoita kuin koskaan. Toisaalta niitä on nyt paljon ja toisaalta minulla on aikaa. Mutta ihan myös siitä ilosta, että pystyn ja jaksan. On tähän kesään mahtunut niin paljon sohvalla pötköttelypäiviä, että metsässä rämpii jo ihan rämpimisen ilosta.

Kesän satoa