Yhäkö syöpäpotilas?

On täysin ymmärrettävää, että niin kauan, kun hoidot ovat kesken, nousee rintasyöpä esille jokaisella lääkärikäynnillä. Vaikka aihe ei syöpään tai hoitoihin liittyisikään. Se nousee esille vääjäämättä jo sen takia, että lääkärin tai hoitajan pitää usein konsultoida syöpälääkäriä varmistaakseen, että jokin toimenpide tai lääkitys on sopiva syöpälääkityksen kanssa.

Kuitenkin tuo otsikon kysymys nousi mieleeni gynekologilla tämän aloittaessa jonkin lauseen sanoilla:

– Yleensähän syöpäpotilaiden tapauksessa...

Olenko minä edelleenkin syöpäpotilas?

Rintasyöpäni leikattiin viime keväänä, 8. huhtikuuta, ja sen jälkeen minulla ei (tiettävästi) ole ollut syöpää. Siitä päivästä kuitenkin vasta alkoi varsinainen potilaan taipaleeni: leikkauksesta toipuminen, hoidot, niiden mukanaan tuomat vaivat... Ennen leikkausta minulla oli syöpä, mutta se ei vaivannut minua mitenkään, tunsin itseni täysin terveeksi. Nurinkurista.

Googlailin ihan mielenkiinnosta määritelmää sanalle potilas. Kielikellon sivulta löysin seuraavan: "Potilas-sanaa on totuttu käyttämään sairaasta. Potilas tarkoittaa myös henkilöä, joka on lääkärin- tai sairaalahoidossa." Eli tuon mukaan olen edelleen potilas, käynhän säännöllisesti hoidossa. Ja olen syöpäpotilas, koska saan hoitoa syövän takia.

Jonain päivänä toivottavasti en enää ole syöpäpotilas. Se on kuitenkin sairaus, jonka olen sairastanut, ja se asia tulee seuraamaan minua aina. Sekin täytyy vaan hyväksyä osaksi elettyä elämää, kuten rinnassa oleva arpikin.

Tipassa taas

Tällä viikolla kävin vuoden ensimmäisessä vasta-ainehoidossa. Niitähän annetaan siis kolme viikon välein, ja sytostaattien jälkeen alkaneesta 14 kerran hoitorupeamasta on jäljellä noin puolet. Aiemmin hoito on annettu pistoksena, mutta viime vuoden lopulla se vaihtui tiputukseksi. Eikä pelkästään minulla, vaan ainakin meidän sairaanhoitopiirissä kaikilla kyseistä hoitoa saavilla, syynä on käsittääkseni tiputettavan lääkkeen edullisempi hinta.

Kun siis aiemmin kävin parin minuutin pistoksella, tästä eteenpäin istun puoli tuntia tipassa. Ja taas se kanyylin laitto! Pistoskin tuntui vähän ikävältä, mutta kanyyli on kyllä aivan oma lukunsa. Minua jännitti myös, miltä tuntuu taas istua samoihin hoitotuoleihin, joissa sain sytostaatteja. Noista hoidoista jäi hyvin vahvoja mielleyhtymiä, enkä pysty esimerkiksi vieläkään juomaan appelsiinipillimehua, jollainen minulla oli tapana ottaa hoidon jälkeen. Syksyllä osastolla ollessani sain antibioottia tiputuksena, ja silloin infuusiopumpun hälytysäänetkin saivat aikaan etovan olon. Nyt olin kuitenkin noista jo siedättynyt, eikä tipassa istuminen aiheuttanut minkäänlaista huonoa oloa tai ahdistusta.

Valmista tuli.

Vuoden vaihtuminen tulee hoitojen osalta näkymään taas myös kukkarossa. Kaikki kertyneet omavastuut niin hoito- ja lääkemaksuissa kuin matkojen Kela-korvauksissakin nollautuvat. Toki muistan aina olla kiitollinen siitä, että elän Suomessa, jossa nuo kustannukset ovat todella kohtuulliset moneen muuhun maahan verrattuna. Mutta kun ehti jo loppuvuodesta tottua matkakorvauksiin ja ilmaisiin lääkäri- ja hoitokäynteihin, niin kirpaiseehan se pikkuisen.

Lisää elämän ehtoopuolen ajatuksia

Kirjoittelin kesällä postauksen otsikolla Elämän ehtoopuolen ajatuksia, jossa pohdin sitä, kuinka tunnen vanhenneeni valtavasti syöpädiagnoosin ja -hoitojen myötä. Ajattelin silloin, että nuo ajatuksen väistyvät, kun pääsen taas kiinni normaaliin arkeen. Eivät ole väistyneet.

Mietin nykyään todella usein vanhuutta ja kuolemaa. Pelkään vanhaksi ja huonokuntoiseksi tulemista, ja toisaalta pelkään, etten koskaan tule vanhaksi, eli kuolen ennen sitä. Hormonilääkitys tekee yöni edelleen levottomiksi ja valvoessa on aikaa ajatella. Yöllähän asiat usein saavat ihan kohtuuttomat mittasuhteet ja toisinaan olen hyvin ahdistunut.

Usein minulla on tunne, että elän jatkoajalla. Se ei kuitenkaan saa minua toimimaan siten, kuin monet sairauden läpikäyneet kertovat, eli elämään nyt ja tässä hetkessä, tekemään asioita ja toteuttamaan unelmiaan, kun vielä ehtii. Ei, minä ajattelen lähinnä, että "mitäpä tässä enää" ja annan päivien vain kulua. Tuntuu, että elämä menee menojaan, enkä saa (enkä edes yritä saada) siitä otetta. Kuitenkaan en koe olevani masentunut, vaan yleensä ihan hyvällä mielellä. Tosin on huonojakin päiviä, jolloin synkeät ajatukset vetävät sohvan pohjalle.

Yhtenä yönä huomasin manaavani mielessäni, että miksi minun piti saada tämä typerä syöpä ja kaikki nämä hoidot. Heti perään toruin itseäni tuosta ajatuksesta. Syöpä on leikattu, se on poissa (ainakin toistaiseksi), rankimmat hoidot ovat ohi ja pystyn elämään normaalia elämää. En ole siinä kunnossa, jossa vuosi sitten olin, mutta riittävän hyvässä selvitäkseni arjesta ja jaksaakseni myös harrastaa. Olen kunnossa, fyysisesti. Mutta millä saisin kuntoon myös korvieni välin?