Nyt on sitten vuosikontrolliin liittyvä mammografia ja ultraäänitutkimus käyty. Yritin ajatella asiaa etukäteen mahdollisimman vähän ja suhtautua tähän kuin mihin tahansa keskussairaalareissuun, ja onnistuinkin aika hyvin. Odotusaulassa sitten tulivat muistot mieleen. Mietin, että viimeksi istuin täällä leikkausaamuna odottamassa kasvaimen rautalankamerkkaukseen. Ja että ensimmäisen kerran täällä samassa paikassa sain kuulla, että jotain siinä rinnassani olevassa kyhmyssä on...
Siinä odotellessa rupesikin ahdistamaan aika kovasti, ja tietysti ajat olivat vielä myöhässä. Yritin lukea, mutta oli vaikea keskittyä. Sydän tuntui hakkaavan kamalasti, yritin hengittää syvään ja rauhallisesti, mutta tuntui että kasvomaski saa tukehtumaan. Hämmensi vielä se, että reagoin noin voimakkaasti, mikä ei ole tyypillistä minulle.
Onneksi vieressäni istui toinen mammografiaan menijä, jonka kanssa sain jutun alulle myöhässä olevista ajoista. Hän kertoi olevansa menossa viimeiseen eli viisivuotiskontrolliin. Rauhoitti jutella jonkun kanssa ja tietysti myös tavata ihminen, joka on viiden vuoden kuluttua terve ja voimissaan.
Ultraäänitutkimuksessa meinasi vielä tulla yksi paniikin paikka, kun lääkäri ensin puhua pulputti vaikka mitä, hiljeni sitten ja vain tutki. Tietysti hän vaan keskittyi työhönsä, mutta siinä hetkessä tuli heti mieleen, että "nyt se löysi jotain!". No, ei löytänyt, vaan kaikki näytti kuulemma normaalilta molemmissa rinnoissa.
Nyt on sen ensimmäisen helpotuksen huokauksen aika. Toki vääjäämättähän mieleen nousevat ne lukuisat lukemani tarinat uusineista rintasyövistä, joissa "ensimmäisessä vuosikontrollissa kaikki oli vielä hyvin..." Mutta eihän tässä auta kuin jatkaa elämää eteenpäin ja yrittää minimoida pelon tunteet. Unohtaa en asiaa edes yritä, koska haluan muistaa tutkia tissini säännöllisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti