Kuoleman ja elämän pelkoa

Aloitan tänään hormonilääkityksen. Edelleen lannistaa ajatus, että noita pillereitä nyt popsin päivittäin seuraavat viisi vuotta. Ja sitten pieni ääni pääni sisällä kuiskaa, että ethän sinä ehkä edes elä niin kauan...

Kysyin pari viikkoa sitten lääkärin vastaanotolla, miten todennäkäisesti syöpäni uusii.
- Lähtisin siitä ajatuksesta, että kuulut niihin yhdeksään kymmenestä, jotka parantuvat.
Siis mikä hemmetin vastaus tuo on? "Lähtisin siitä ajatuksesta..." Lääkiksessä on varmasti joku kurssi, jolla opetetaan antamaan potilaille tyydyttäviä vastauksia kuitenkaan mitään lupaamatta. No ymmärränhän toki, ettei lääkäri pysty antamaan mitään tarkkaa ennustetta. Hän on yhäkin se lääkäri, eikä selvännäkijä. Tuon sanomansa jatkoksi hän mainitsi vielä jotain HER2-positiivisen syövän arvaamattomuudesta.

En kuitenkaan vielä, hoitojen tässä vaiheessa, ole ruvennut pelkäämään syövän uusimista. Kaikkia uusia syöpiä ynnä muita sairauksia kyllä. Olen aina pelännyt sairastuvani vakavasti. Ehkä siitä asti, kun meille lapsena ollessani (kai joskus 80-luvun lopulla) ostettiin lääkärikirja, jota lueskelemalla sain ensimmäisen kosketuksen siihen, mitkä kaikki sairaudet ihmistä vaanivatkaan. Rintasyöpä oli minulle vain muistutus siitä, että kuka tahansa voi milloin tahansa sairastua melkein mihin tahansa.

Nyt kuulostelenkin jokaista päänsärkyä, selän jomotusta, sydämen tykytystä ja muita epämääräisiä tuntemuksia, ja mietin, onkohan tämä nyt jotain vakavaa. Välillä on todella ahdistavia päiviä (tai etenkin öitä), joina tuntuu, etten kerta kaikkiaan tule näkemään viisikymppisiäni. Hatunnosto niille, jotka sanovat, etteivät pelkää kuolemaa. Minä voin kertoa, että minä pelkään. Pelkään itse kuolemaa ja pelkään kaikkea mahdollista siihen liittyvää sairautta ja kipua.

Koska myös rintasyövän uusiminen kummittelee mielessä, en uskalla edes suunnitella tulevaa. Jokainen yli vuoden päähän ulottuva ajatukseni päättyy sanoihin "jos silloin vielä elän". Jos mietin vaikka opiskelua, uutta työpaikkaa tai yrityksen perustamista, tulee heti mieleen, että uskallanko nyt suunnitella mitään niin kauaskantoista. Minun on jo pitkään tehnyt mieli ottaa kissa, mutta nyt mietin, että se jää sitten muiden hoidettavaksi jos kuolen ennen sitä.

Käsitän kyllä, miten älyttömiä nuo ajatukset ovat. Eihän kukaan voisi koskaan suunnitella mitään, koska kukaan ei voi tietää elääkö enää ensi viikolla. Tai edes huomenna. Näistä peloista on pakko päästä jotenkin yli, koska niiden kanssa ei jaksa elää. Ja elämä, olipahan sitä jäljellä paljon tai vähän, valuu hukkaan pelätessä. Pitäisi yrittää ajatella, lääkärin sanoja hieman mukaillen, lähteväni siitä ajatuksesta, että olen elossa vielä 20 vuoden päästä.