Kaljun naisen kohtaaminen

Tapasin töiden puitteissa kaljupäisen naisen. Ensimmäinen ajatukseni oli, että ”mikähän syöpä?”. En tietenkään olisi tätä mennyt ventovieraalta utelemaan, mutta hän itse otti puheeksi rintasyöpähoitojen olevan meneillään. Sen jälkeen meillä juttua riittikin (eikä se koskenut työasioita).

Mietin tuota myöhemmin illalla. Meillä kahdella, ennestään toisilleen tuntemattomalla ihmisellä olikin yhtäkkiä niin paljon yhteistä, että juteltiin kuin vanhat tuttavat. Sitten mietin, monenko kohtalotoverin kanssa olen jutellut tämän kuluneen vuoden aikana. En kovinkaan monen. Leikkauksen jälkeen osastolla oli samassa huoneessa nainen, jolta myös oli leikattu rintasyöpä. Ja viisaudenhampaani poistossa avustanut hammashoitaja kertoi sairastaneensa rintasyövän, hänen kanssaan vaihdoin operaation jälkeen muutaman sanan (tai minä lähinnä mumisin se tuppo suussa).

Mutta siinäpä ne. En edes tiedä kovin montaa rintasyövän sairastanutta. Hoidoissa tietenkin näkee potilaita varmasti kaikilta syöpägenreiltä, mutta siellä ei ole tapana jutustella. Minun syöpäkeskusteluni on käyty lääkärien ja hoitajien kanssa, kun he kertovat mitä tulee tapahtumaan, sekä oman lähipiirin kanssa, kun minä kerron, mitä kaikkea on tapahtunut. Mutta keskustelua jonkun toisen saman kokeneen kanssa, sitä ei ole ollut.

Enkä oikeastaan mitään vertaistukea ole kaivannutkaan, elämä kun on pyörinyt niin tiiviisti hoitojen ympärillä. Mutta yllättäen nyt, kun rankin on ohi, tekisi mieli vaihtaa kokemuksia jonkun kanssa. Ja ehkä jakaa niitäkin pelkoja tulevasta, joita voi ymmärtää vain omakohtaisen kokemuksen kautta.

Sairastumiseni jälkeen pohdin paikalliseen syöpäyhdistykseen liittymistä. Silloin kuitenkin jostain syystä tuntui, ettei yhdistyksellä olisi siinä tilanteessa minulle mitään annettavaa, ja minulla vielä vähemmän yhdistykselle. Silloin ajattelin, että ehkä sitten myöhemmin. Mutta nyt minulla on tunne, että yhdistykseen liittyminen toisi syövän takaisin elämääni. Ei siis konkreettisesti, mutta yhdistyksen toiminnan ja muiden ihmisten kautta se olisi taas läsnä. Ja minä kun vaan toivon, että syöpä voisi olla taakse jäänyttä elämää.

Tämä kohtaamani kalju nainen, joka oli vasta hoitopolkunsa alussa, sanoi minulle: ”Sinä olet siinä, terveenä ja toipuneena. Se antaa minullekin uskoa”. Se tuntui hyvältä. Yhdistystoiminnan kautta voisi paitsi saada, myös antaa vertaistukea. Ehkä kuitenkin annan ajan vielä vähän kulua, että olisin itse paremmin sinut tämän asian kanssa.