Elämän ehtoopuolen ajatuksia

Kirjoittelin joskus aiemmin, että syöpädiagnoosin myötä keski-ikäinenkin nuortuu, koska niin usein sain kuulla olevani nuori syöpäpotilaaksi. Itse asiassa tämän sairauden ja hoitojen myötä tunnen kuitenkin vanhentuneeni, ainakin henkisesti. Osaltaan se voi johtua siitä, että tämä on taas yksi muistutus elämän rajallisuudesta. Mutta kyse ei ole pelkästään siitä.

Kuten olen kertonutkin, ennen sairastumista tunsin olevani elämäni kunnossa. Nyt on pitänyt vetää todella jarrua. Vaikka olen välillä tuntenut vointini ihan normaaliksi, en kerta kaikkiaan ole uskaltanut esimerkiksi treenata täysillä. Viimeisimmän sytohoidon jälkeen pieni lämpöily on pitänyt minut lepäilylinjalla. Kun hoidosta oli kulunut viikko, eikä kuumetta ollut, uskaltauduin leikkaamaan ruohoa. En päässyt kunnolla alkuun, kun alkoi kohtuuton hikoilu ja heikotus. On vaan pakko uskoa, että en ole täysin kunnossa ja hyväksyä se.

Olen sairastellut hyvin vähän ja Omakanta-palvelussa oli ennen tätä ainoastaan muutama papakoe ja hammaslääkärikäynti. Nyt poliklinikkakäyntien, osastohoitojen ja labrakokeiden lista on pitkä kuin nälkävuosi, samoin minulle määrättyjen reseptien luettelo. Olin elämäni aikana syönyt yhden antibioottikuurin, senkin viisaudenhampaisen poiston yhteydessä yli kymmenen vuotta sitten. Nyt kuureja on ollut reilun kuukauden sisällä kolme. Verikokeita minusta on otettu muutaman kuukauden aikana enemmän kuin aiemmin koko elämäni aikana.

Mutta kaikki tuokaan ei selitä sitä vanhentumisen tunnetta, joka minulla on tänä kesänä ollut. Katselen nuoria iloisia ihmisiä ja ajattelen, miten heillä on elämä vielä edessä, minulla ei. Ilman katkeruutta, korkeintaan hienoisella haikeudella, mutta lähinnä vain tosiasiana. Vaikka olen neljänkympin kriisini kriiseillyt, ei tuollaisia ajatuksia ole ennen ollut. Koska jos tämä tai joku muu sairaus tai tapaturma ei minua vie, voi elämää olla hyvin edessä vielä yhtä paljon kuin on takana. Kyllä tässä iässä haluaisin katsoa vielä eteen- enkä taaksepäin.

Uskon, että kun nämä hoidot ovat ohi, on minulla vielä edessä iso psyykkinen työ normaaliarkeen palaamisessa. Siinä, että pääsen irti tästä syöpäminästä taas tavalliseksi minäksi. Toivon, että saan sen työn kunnialla tehtyä ja myös nämä elämän ehtoopuolella liikkuvat ajatukset muuttuvat. Että vielä jonain päivänä tunnen olevani se terve ja hyvävointinen ihminen, joka tuntee itsensä nuoreksi ja uskoo pystyvänsä vielä vaikka mihin.