CEF:ää suonissa: Ensimmäinen vuorokausi

Ensimmäinen CEF-hoito annettiin suunnitellusti eilen perjantaina. Soitin varmuuden vuoksi alkuviikosta syöpäpolille tuosta lämpöilystä. Koska muita oireita eikä varsinaista kuumetta ollut, tilanne jätettiin seurantaan, mutta hoitaja lisäsi hoitoa edeltäviin verikokeisiin tulehdusarvon. Se oli ok, kuten kaikki muutkin arvot ja hemoglobiinikin oli ilokseni noussut edellisen hoidon jälkeen 111:stä 118:aan.
Kuten jo aiemmin kerroin, viimeksi tarvittiin viisi yritystä ennen kuin kanyyli saatiin suoneen. Tämä toi osaltaan lisäjännitystä tähän muutenkin niin vastenmieliseen toimenpiteeseen. Kaiken kruunasi se, että hoitaja (eri kuin edellisillä kerroilla) kysyi, saako amanuenssi laittaa sen. Vastasin, että joo, totta kai. Mutten malttanut olla lisäämättä:
- Viimeksi meni viidennellä, onnea vaan.
Ehkä olisi voinut jättää sanomatta, nuori lääkäriharjoittelija näytti (ymmärrettävästikin) häkeltyvän, mutta sanoi ainakin katsovansa miltä suonet näyttävät. 

Kaiken järjen mukaan kokematon harjoittelija tekemässä minua pelottavaa toimenpidettä olisi pitänyt hermostuttaa minua entistä enemmän. Mutta paradoksaalista kyllä, amanuenssin jännityksen aistiminen rauhoittikin minua, ja olisi melkein tehnyt mieli kannustaa häntä: hyvin se sujuu! Pitkään tämä sopivaa suonta etsi ja naputteli, mutta lopulta, ta daa, suoneen ensi yrittämällä! Hoitaja kehui ja minäkin totesin, että en todellakaan ole se helpon tapaus. Harjoittelija näytti iloiselta ja helpottuneelta, toivottavasti hän sai tästä hienon onnistumisen kokemuksen päiväänsä.

Yritän blogissani välttää lääketieteellisiä selvityksiä, koska en ole asiantuntija, mutta avaan kuitenkin tietämääni tuosta CEF:stä hieman. Se on siis kolmen eri sytostaatin, syklofosfamidin, epirubisiinin ja fluorourasiilin, yhdistelmä. Ne tiputettiin yksitellen, jokaista noin puoli tuntia ja niiden välissä suonet huuhdeltiin keittosuolaliuoksella. Hoitaja kertoi tuon epirubisiinin olevan eniten suonia ärsyttävää ja se tiputettiin ensimmäisenä. Käsi piti pitää liikkumatta, sillä aineen pääseminen suonen ulkopuolelle voi aiheuttaa kudosvaurioita. Seuraavat olivat kesympiä ja niiden aikana sai lähteä sitten vaikka vessaan (hyvä, että hoitaja muisti mainita tuon epirubisiinin värjäävän virtsan punaiseksi, muuten olisi voinut vessareissulla iskeä pienoinen paniikki). Kaikkiaan aikaa hoitoon meni parisen tuntia.

Perjantaiaamupäivän cocktail

Mies oli minulle tälläkin kertaa kuskina. Jo kotimatkalla jouduin toteamaan, että kyllä huomaa kyseessä olleen nyt eri eväiden. Päässä oli outo, jotenkin sumea tunne, äitini käyttäisi ilmaisua ”höntti olo”. Lisäksi lihakset olivat valtavan väsyneet. Poikettiin matkalla kaupassa ja jalat tuntuivat siltä, kuin olisin raahannut kahta sadan kilon pölkkyä perässäni. Huono olo iski sitten muutaman tunnin päästä kotona. Ei oksettanut, mutta etoi. Lukemani perusteella osasin kokeilla syömistä ja vaikka mitään ei tuntunut tekevän mieli, se auttoi. Jo lasillinen mehukeittoa helpotti tuota ylämahassa tuntuvaa ellotusta. Myöhemmin alkoi vielä päänsärky, mutta se oli luultavasti ennen hoitoa ottamani Akynzeo-pahoinvointilääkkeen vaikutusta.

Olon ollessa huonoimmillaan harkitsin Primperan-tabletteja. Luettuani niiden haittavaikutusluettelon, jäin vielä miettimään, jaksanko tätä oloani vai otanko riskin monesta uudesta oireesta. Toki olisin tabletin ottanut, jos olo olisi käynyt sietämättömäksi. En tiedä, liekö ollut silkkaa sattumaa, vai koituiko helpotuksekseni sauna. Päätin ottaa ihan pikalöylyt, ja kappas vaan, lauteilla olo koheni ja oli melko hyvä koko loppuillan.

Yöllähän sitten vaivasivat nuo kortisonista ennestään tutut hikoilukohtaukset. Yllättäen nyt seuraavana päivänä vointi onkin ollut varsin hyvä. Ainoastaan kamala uupumus vaivaa. Kun kortisoni toisaalta piristää (olinkin jo aamuviideltä silmät pyöreinä), niin tekisi mieli touhuta vaikka mitä. Mutta jalkeilla iskee heikotus ja uupumus ja sohvan nurkka kutsuu taas. Katsotaan, miksi olo tästä kääntyy. En joka tapauksessa aio tehdä seuraavalle viikolle mitään huikeita suunnitelmia.