Tämän postauksen alkajaisiksi haluan korostaa, että olen ollut sairauteni aikana todella tyytyväinen hoitooni ja erityisesti siihen, että kaikkiin oireisiin on suhtauduttu riittävällä vakavuudella. Tämä koskee myös seuraavaa episodia, vaikka koko ruljanssi saikin lopulta turhautumisen nostamaan aika rajusti päätään.
Toinen CEF-hoitoni oli siis perjantaina ja lauantai-iltana huomasin suonen, jossa tippa oli, olevan noin kymmenen sentin matkalta tummemman punainen. Itse asiassa jo hoidon aikana tunsin käsivarressa kipua, jollaista en ole aiemmin tuntenut. Turvotusta, punoitusta tai arkuutta ei kuitenkaan ollut, joten hoitaja uskoi sen olevan ihan normaalia lääkkeen aiheuttamaa ärsytystä. Nyt kotonakaan mitään oireita ei ollut, joten päätin jäädä tarkkailemaan tilannetta.
Sunnuntaiaamuna tummempi pätkä oli pidentynyt ja kyynärtaipeessa tuntui kipua koskettaessa ja kättä koukistaessa. Nyt en uskaltanut enää jäädä kuulostelemaan. Syöpäpolin puhelinpalvelu palvelee vain arkisin, joten ohjeistuksen mukaan soitin keskussairaalan päivystykseen. Sinnehän ei tietenkään läpi pääse, jätin siis soittopyynnön. Aikaa kului, mitään ei kuulunut ja tilanne huolestutti, joten päätin varmuuden vuoksi pirauttaa paikalliselle terveysasemalle. Sairauteni ja hoitoni huomioon ottaen siellä oltiin kuitenkin sitä mieltä, että parasta olisi nyt vaan olla yhteydessä suoraan keskussairaalaan.
Noin kolmen tunnin päästä päivystyksestä soitettiin ja kertomani perusteella hoitaja epäili imusuonitulehdusta, joka vaatisi antibioottikuurin. Ehdotti, että menisin näyttämään kättä terveysasemalle, ettei tarvitsisi ajaa keskussairaalaan asti.
– Jos ovat siellä ihan sormi suussa, tule sitten tänne päivystykseen.
Uusi soitto terveysasemalle ja sain ajan lääkärille tunnin päähän. Lääkärin mukaan oireet eivät viitanneet imusuonitulehdukseen, mutta yksi verikoe antoi viitteitä laskimotukoksesta! Sain lähetteen keskussairaalaan, jossa käsi voitaisiin tutkia ultraäänellä. Komplikaatioiden mahdollisuuden vuoksi matka pitäisi tehdä ambulanssilla (jos kyseessä olisi tukos, se voisi kuulemma ruveta oireilemaan hyvinkin äkkiä ja pahasti). Koska vointini oli hyvä, tuo tuntui hieman liioitellulta, mutta ymmärsin toki riskin.
Odoteltuani ambulanssia puolitoista tuntia (tilannettani ei luokiteltu kuitenkaan kiireelliseksi), pääsin lopulta matkaan. Siinä vaiheessa, kun olin istunut keskussairaalan päivystyksen odotushuoneessa toista tuntia muiden potilaiden keskellä (tosin hengityssuoja naamallani), tulin siihen tulokseen, ettei minulla ainakaan hengenhätää taideta katsoa olevan. Olisin varmaan saanut sänkypaikankin, koska hoitaja kysyi sisään kirjatessaan, jaksanko istua. Sanoin jaksavani, koska voinnissani ei edelleenkään ollut mitään vikaa. Tosin jaksamisen kanssa alkoi olla lopulta vähän huonoa, mutta se johtui enemmän kahdesta kortisonin valvottamasta yöstä ja siitä, etten ollut syönyt mitään aamupalan jälkeen (en kerta kaikkiaan voinut terveysasemalle lähtiessäni arvata, mikä reissu olisi edessä).
Vähän lisää verikokeita ja lopulta lääkärille. Tämä totesi heti, että jos oire olisi jalassa, tilanne olisi aivan toinen. Mutta hänen tietämänsä mukaan käsivarren laskimotukokset ovat varsin harvinaisia, eikä niitä yleensä kuulemma edes ultrata. Tarkisti tämän vielä radiologilta, joka oli samaa mieltä. Myös imusuonitulehduksen hän sulki pois, koska kädessä ei edelleenkään ollut turvotusta tai punoitusta. Arveli kyseessä olevan jonkin pienemmän pinnallisen tulehduksen, johon määräsi Buranaa ja Hirudoid-geeliä.
Minun oli pakko lopuksi kysyä verikokeesta, jonka perusteella minut oli kiidätetty lanssilla keskussairaalaan tukoksen pelossa. Lääkäri kertoi kyseessä olleen FiDD-kokeen, joka on tehokas tapa sulkea laskimotukoksen mahdollisuus pois, jos tulos on normaali. Ongelmana kuulemma kuitenkin on, että sitä voivat kohottaa niin monet muutkin tekijät kuin tukos, esimerkiksi jokin infektio tai vaikkapa minun tapauksessani sytostaattihoidotkin. Että näin.
Päällimmäinen tunne kaiken tämän jälkeen oli tietysti helpotus, ettei mistään vakavammasta ollut kyse. Mutta tosiaankin, myös jonkinasteista turhautumista kyllä koin koko päivän kestäneen rumban takia. Ja kuitenkin, kuten alussa kirjoitin: olen tyytyväinen, että asiaani paneuduttiin ja se otettiin vakavasti. Parempi näin päin, kuin että laitettaisiin veritulppa kädessä takaisin kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti