Mietin nykyään todella usein vanhuutta ja kuolemaa. Pelkään vanhaksi ja huonokuntoiseksi tulemista, ja toisaalta pelkään, etten koskaan tule vanhaksi, eli kuolen ennen sitä. Hormonilääkitys tekee yöni edelleen levottomiksi ja valvoessa on aikaa ajatella. Yöllähän asiat usein saavat ihan kohtuuttomat mittasuhteet ja toisinaan olen hyvin ahdistunut.
Usein minulla on tunne, että elän jatkoajalla. Se ei kuitenkaan saa minua toimimaan siten, kuin monet sairauden läpikäyneet kertovat, eli elämään nyt ja tässä hetkessä, tekemään asioita ja toteuttamaan unelmiaan, kun vielä ehtii. Ei, minä ajattelen lähinnä, että "mitäpä tässä enää" ja annan päivien vain kulua. Tuntuu, että elämä menee menojaan, enkä saa (enkä edes yritä saada) siitä otetta. Kuitenkaan en koe olevani masentunut, vaan yleensä ihan hyvällä mielellä. Tosin on huonojakin päiviä, jolloin synkeät ajatukset vetävät sohvan pohjalle.
Yhtenä yönä huomasin manaavani mielessäni, että miksi minun piti saada tämä typerä syöpä ja kaikki nämä hoidot. Heti perään toruin itseäni tuosta ajatuksesta. Syöpä on leikattu, se on poissa (ainakin toistaiseksi), rankimmat hoidot ovat ohi ja pystyn elämään normaalia elämää. En ole siinä kunnossa, jossa vuosi sitten olin, mutta riittävän hyvässä selvitäkseni arjesta ja jaksaakseni myös harrastaa. Olen kunnossa, fyysisesti. Mutta millä saisin kuntoon myös korvieni välin?
Tuskinpa syövän sairastanut unohtaa sairauttaan - ainakaan vuosikontrollien lähestyessä, vaikka kuinka eläisi kylmäpäisesti ja hyvillä voimilla. Itse koen, että tavallaan rintasyöpä ei muuttanut elämääni mitenkään, mutta toisaalta se on jossakin mielen pohjalla aina.
VastaaPoistaOlen sinua aika paljon vanhempi, joten on ehkä helpompi sopeutua asiaan, kun ei tässä elämässä oikein mikään ole mennyt tuolla unelmien toteuttamisen paradigmalla. Tosin en tykkää yhtään ikäfaktorista, joka tuodaan kaiken kattavasti selittämään ihmisen kokemuksia. Mutta pidän itsestään selvänä, että on eri asia sairastua syöpään hyvin nuorena, nelikymppisenä tai kuusikymppisenä.
Huvittava yksityiskohta: rinnankorjausleikkausta ei kukaan tarjonnut, ja jotenkin ajattelin, että sitä ei julkiselta puolelta edes saisi. Kuitenkin sattumoisin asian mahdollisuus tuli ilmi, ja olen pian menossa rinnankorjauskonsultaatiooon julkiselle. Yleensä "ikäiseni" eivät kuulemma ole siitä kiinnostuneita - ja sitähän toistaa opasmateriaalikin. Itse kyllä olen siitä kiinnostunut mutta katsotaanpa nyt.
Näinhän se on, ettei sitä voi unohtaa, eikä kai ole tarkoituskaan. Sitä elettyä eläämäähän se sairaus on, siinä missä kaikki muukin. Tsemppiä sinulle rinnankorjaukseen, mikäli sellaiseen päädyt.
Poista