Juuri näihin aikoihin viime vuonna tulin tietoiseksi patista rinnassani (siitä kerroin postauksessa Tästä kaikki alkoi). Näin jälkikäteen ajatellen en olisi arvannut, mikä hoitorumba edessä on (vaikka mielessäni varauduin myös pahimpaan). Minulla taisi olla silloin vielä käsitys, että jos syöpä ei ole levinnyt, kasvain vaan leikata napsautetaan pois ja siinä se. En edes ajatellut, että niin pieni patti (yhdeksän millimetriä, kuten myöhemmin kävi ilmi) olisikin niin aggressiivinen, että vaatii kaikki hoidot talttuakseen.
Olen nyt mietiskellyt noita aikoja ja ihmettelen yhä sitä,
miten tyynesti jaksoin odottaa sen reilun kuukauden, joka meni mammografiaan
pääsyyn. Paljon auttoi Syöpäjärjestöjen neuvontapalvelusta saamani tieto, ettei
kuukaudessa ehdi tapahtua mitään radikaalia, vaikka kyse olisikin syövästä. Ei
varmasti ollut päivääkään, ettenkö asiaa olisi miettinyt, mutta en sitä juurikaan
murehtinut tai siitä ahdistunut. Ja tietysti jaksoin toivoa, ettei se
sittenkään olisi…
Jo ennen syöpädiagnoosia olen aina ollut kiitollinen siitä,
että olen terve, ja ymmärtänyt, ettei se ole itsestään selvää. Ja kuitenkin,
kuitenkin jossain alitajunnassa on tainnut piillä se ajatus, että vakavat
sairaudet sattuvat muiden, eivät minun kohdalleni. Syöpä on jättänyt ison
kolhun luottamukseeni omaa terveyttäni, pystymistäni ja jaksamistani kohtaan. Siinä
koki niin konkreettisesti haavoittuvuutensa ja sen, miten elämä voi
mullistua ihan hetkessä.
Mitä enemmän aikaa kuluu, sen suuremmaksi kasvaa myös pelko
syövän uusimisesta. Eniten tietysti pelkään, että syöpä uusii, eikä olekaan
enää parannettavissa. Mutta mietin myös sitä, miten jaksaisin käydä kaiken
tämän läpi uudestaan. Kun rankimmat hoidot olivat kesken, sitä meni vaan päivä
kerrallaan. Mutta näin jäljestä päin ajateltuna hoitorupeama tuntuu tavattoman
rankalta.
Mutta kuitenkin, vuosi on mennyt, olen terve ja voin hyvin.
Toivottavasti voin kirjoittaa samaa myös ensi vuonna tähän aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti