Jos ei
ole kenelle tuttu, niin tuo otsikkohan on lainaus Juice Leskisen biisistä
Eesti (on my mind) (joka ei kerro syöpähoidoista vaan Tallinnan
matkasta). Tuo säe on kuitenkin huvittanut minua viime päivinä, koskapa meille
sytostaattihoitoa saaville tukka tavallaan korvataan peruukin ostamiseen
tarkoitetun maksusitoumuksen muodossa. Miten tuon maksusitoumuksen saaminen
käytännössä tapahtuu, tuleeko sitä hakea vai saako sen automaattisesti, sitä en
ole vielä selvitellyt.
Mutta
tukka tosiaan hävisi. Ensimmäisen hoidon yhteydessä hoitaja sanoi, että hiukset
alkavat lähteä parin viikon kuluttua. Se piti kohdallani aika tarkkaan kutinsa,
ensimmäisen kerran huomasin hiuksia irtoavan normaalia enemmän, kun hoidosta
oli kulunut päivän vajaa kaksi viikkoa. Viisi päivää sitä karvakatoa jaksoin,
sitten pää alkoi olla jo niin harvahapsinen, että mies sai toimeksiannon
surauttaa loputkin pois. Koska tukkaa kuitenkin vielä oli, niin ihan klaniksi päätäni
ei ajeltu, vaan siihen jäi yhdeksän millin sänki. Noin lyhyenä harvenemista ei
huomaa, ja kun mies keksi vielä jättää otsalle vähän pitemmän töyhdön, niin ainakin
etempää katseltuna tämän saattaisi luulla olevan vaan vähän räväkämpi kesätukkamalli.
Mutta kyllähän tämä vähän totuttelua vaatii. Pitkiä hiuksia minulla ei ole
ollut 20 vuoteen ja välillä malli on ollut melko lyhytkin, mutta ei ihan näin
lyhyt sentään. Ja jossain vaiheessa pitää heittää varmasti hyvästit niin otsatöyhdölle
kuin yhdeksän millin siilillekin.
Muistelin
tuossa edellistä parturikäyntiäni (kun olin vielä onnellisen tietämätön
tississäni piileksivästä patista). Oli taas joku bad hair day ja manasin
kampaajalleni, miten miehillä on helppoa, he kun voivat ihan luontevasti pitää
tukkansa ihan lyhyenä tai vaikka päänsä kaljuna. Eikös olekin olemassa joku sanonta, että varo mitä
toivot, sillä se saattaa toteutua…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti