Nöyrä, muttei alistunut

Kun alkujärkytyksestä on selvitty, on mieleni syöpädiagnoosin jälkeen ollut yllättävän rauhallinen. Siihen on ainakin kaksi syytä. 

Ensimmäinen on, etten usko kuolevani tähän. Rintasyövän ennuste on yleisesti ottaenkin hyvä, ja vaikka lopullinen totuus minun syövästäni näkyy vasta magneettikuvauksessa, ei missään vaiheessa ole tullut ilmi merkkejä syövän leviämisestä. Jos ennuste olisi huonompi, tuskin pystyisin olemaan yhtä rauhallinen. Toinen syy on se, ettei tämä sairaus vaivaa minua fyysisesti. En edes tiedä sen olemassaoloa, jos en kokeile oikean rintani ulkosyrjää. 

Sain lääkäriltä luettavaa, Rintasyöpäpotilaan oppaan ja Rinnankorjausleikkauksen käsikirjan (jälkimmäinen siltä varalta, että rinta joudutaan poistamaan). Silmäilin niitä, mutta en jaksanut keskittyä lukemaan. Tuntuu, että tässä vaiheessa tieto lisää tuskaa, en halua nyt ajatella, mitä kaikkea on vielä edessä.

Iltalukemista

Olen miettinyt paljon omaa suhtautumistani syöpään (tuntuu muuten yllättävän vaikealta sanoa ääneen, että "minulla on syöpä"). Monet sairastuneet toteavat, etteivät olisi voineet uskoa tämän osuvan omalle kohdalle. Tuota tunnetta ei minulle tullut. Olen aina pelännyt, ihan liikaakin, että sairastun vakavasti. Nyt tuli lähinnä ajatus, että "no niin, nyt se sitten tapahtui". Ja jatkoajatus, että olisin voinut sairastua johonkin pahempaankin. Joka kolmas suomalainen sairastuu syöpään jossain elämänsä vaiheessa. Kun ajattelen omaa lähipiiriäni, en tiedä kuin pari syöpään sairastunutta. Joten olihan tämän tilastojen valossakin jollekulle tapahduttava.

Pohdin myös asennettani tätä sairautta kohtaan. Tulisiko minusta itsesäälissä rypevä alistuja vai sinnikäs taistelija? Minusta ei tullut kumpaakaan. En ole jäänyt sohvan nurkkaan märehtimään, mutta en koe mitään "minä aion selvitä tästä" tai "periksi en anna" -asenteitakaan omikseni. Siinä ei nimittäin ole minun aikomisellani mitään merkitystä, jos sairaus vie. Ja vahvinkin meistä kyllä joutuu joskus antamaan sairaudelle periksi. Oma asennoitumiseni syöpää kohtaan on ehkä nöyrä, mutta ei alistuva. Haluan selvitä tästä ja teen kaiken, mikä paranemistani voi edistää. Ymmärrän kuitenkin, mitä minulla on vastassani ja ettei mikään minun "taisteluni" sitä pysäytä tai poista.

Luin joskus jo aikoja sitten useammastakin syövästä parantuneen naisen haastattelun. Hän totesi, että asenne ei syöpää paranna, sen tekee lääketiede, mutta oikea asenne auttaa kyllä kestämään hoidot. Tämä on mielestäni todella hyvin sanottu. Ja tietenkin jokainen suhtautuu omaan sairauteensa omalla tavallaan. Jos joku saa voimia vannomalla voittavansa syövän, se on hänelle hyvä tapa selvitä. Minulle se vaan ei tunnu omalta ajatukselta.