Rintasyöpä + koronaepidemia = rauhallista elämää

Rintasyöpädiagnoosini sattui siis samaan aikaan, kun koronaepidemian vaikutukset alkoivat näkyä. Minulla piti alkaa toukokuun alussa kesälomasijaisuus työpaikassa, jossa olen ollut monena kesänä aiemminkin. Työrupeamani ei nyt toteudukaan, koska korona ja säästötoimet. Se on iso harmi, mutta jos näin piti käydä, niin toisaalta hyvä, että se kävi nyt. Saan ainakin parannella itseäni rauhassa, eikä tarvitse sovittaa tulevia hoitoja ja lääkärikäyntejä työn oheen.

Nämä kaksi asiaa, sairauteni ja koronan vuoksi määrätyt rajoitukset, ovat yhdessä supistaneet tekemiseni melko vähiin. Koronarajoitusten takia ovat jääneet muun muassa kaikki tapahtumat, kirjastossa käynti, kirppiksillä kiertely ja ulkona syöminen. Lisäksi lyhyetkin lomareissut kotimaassakin on nyt jätettävä väliin. Leikkauksen takia taas en voi treenata kuntosalilla, enkä esimerkiksi uskalla juosta, koska kaikki tärähdykset tekevät kipeää. Toissa päivänä kokeilin polkupyöräilyä, mutta ohjaustankoon nojaaminen alkoi heti särkeä kipeän puolen käteen. Joten kaiken kaikkiaan tekemiset ovat nyt aika vähissä.

Reilun ensimmäisen viikon todellakin lepäilin. Viime viikon alussa kuitenkin päätin, että on pakko saada itsensä liikkeelle. Sohvan pohjaan ei vedä enää mikään muu kuin laiskuus ja löhöäminen vetää lopulta mielenkin matalaksi. Pystyn kuitenkin tekemään kevyitä kotihommia ja pystyn käymään kävelylenkeillä. Eikä mikään estäisi tekemästä vaikka kevyttä jalkatreeniä kehonpainolla. Aloitin siitä, että kaivelin esiin aktiivisuusrannekkeeni, jonka heitin ennen leikkausta. Aikomukseni on saavuttaa joka päivä siihen määritelty aktiivisuustavoite. Ja ainakin se muistuttaa nousemaan ylös, jos sohvan pohjalla vierähtää liian kauan aikaa.

Päivän aktiivisuustavoite saavutettu!

Gr 3, HER2+, Ki-67 10, jne...

Mielipiteeni Omakanta-palvelusta on tällä hetkellä hieman kaksijakoinen. Toisaalta sieltä voi todella näppärästi tarkastella omia terveystietojaan tai laboratoriotuloksiaan. Toisaalta en tiedä onko hyväksi lukea kaikkia lääkärin ammattikielellä kirjoittamia diagnooseja ja näin maallikkona alkaa niitä googlata ja tulkita ja tehdä omia johtopäätöksiä.

Kurkkasin kuitenkin nuo kasvaimeni tutkimustulokset. Eli gradus 3 ja HER2+. Kumpikaan noista ei ole hyvä juttu, tuon gradus 3 merkityksen jo tiesinkin, HER2 positiivisuus kertoo syövän aggressiivisuudesta ja että sen uusiutumisriski on korkea. Solujen jakautumisnopeutta kuvaava Ki-67-indeksi oli 10. Tuo ei ilmeisesti ole paha. Jatkohoito selviää siis vajaan parin viikon päästä onkologin vastaanotolla. Nyt olen (taas kerran) luvannut itselleni olla vaivaamatta päätäni tällä asialla etukäteen. Kyllä minulle sitten kerrotaan, mitä tuleman pitää.

Poistin haavateipit kolme päivää sitten. Haava näytti parantuneen hyvin, mutta olin silti järkyttynyt. Arpi on pitkä ja ruma. Rinnallenihan tehtiin myös korjaava toimenpide, jossa nänniä siirrettiin keskemmälle, muuten se olisi jäänyt kasvaimen poiston jälkeen enemmän rinnan sivulle. Tokihan jälki on vasta paranemassa. Ja muistuttelen itseäni taas siitä ajatuksesta, jota olen vaalinut tämän episodin alusta asti: hitot tissistä, kun vaan henki säilyy.

Viime yönä olin unessani keskussairaalassa, enkä millään löytänyt paikkaa, jonne minun oli määrä mennä. Käytäviä ja portaita oli kamalan paljon ja vaikka menin minne, huomasin palanneeni aina takaisin pääaulaan.

Lisää odottelua

Tutkimustulokset kasvaimestani olivat tulleet ja lääkäri soittelikin jo eilen. Kasvain oli yhdeksän millimetrin kokoinen (mikä selvisikin jo magneettikuvassa) ja imusolmukkeet puhtaat. Erilaistumisasteeltaan se oli gradus 3, mikä tarkoittaa Rintasyöpäpotilaan oppaan mukaan huonosti erilaistunutta kasvainta, jossa on syövän ärhäkkään kasvutapaan liittyviä piirteitä. Tuon graduksen lääkäri tosin osasi ennustaa jo etukäteen, tässä iässä saatu rintasyöpä kuulemma yleensä on ärhäkkää sorttia.

Ihan kaikesta lääkärin ammattikielellä kertomasta en ehtinyt saada kiinni, enkä ruvennut tivaamaan tarkemmin. Jatkohoito selviää vastaanotolla (ilmeisesti taas eri lääkärin), jonne minulla on aika toukokuun toisella viikolla. Odottelu siis jatkuu.

Edellisen postaukseni kommenteissa sain mainion linkin rintasyöpäleikkauksen jälkeisiin liikeharjoituksiin (kiitos siitä). Aloinkin nyt ihmetellä, ettei minulle osastolta lähtiessäni annettu mitään jumppaohjeita. Hoitaja sanoi fysioterapeutin soittavan, mutta eipä tuota ole kuulunut. En hoksannut asiaa lääkäriltäkään kysyä. Jumppailin sitten eilen vähän noiden ohjeiden mukaan. Tosin ihan kaikkea en pysty vieläkään tekemään, vaikka leikkauksesta on jo kaksi viikkoa. Esimerkiksi käsien nostaminen suoraksi ylös tekee melko kipeää.

Kaksi viikkoa leikkauksesta muuten tarkoittaa sitä, että saan ottaa ompeleita peittävät haavateipit pois (ompeleet ovat itsestään sulavat, joten niitä ei tarvitse poistattaa). Tänään siis suihkun jälkeen teippejä irti nahasta kiskomaan.

Tuloksia odotellessa

Kirjoittelin aiemmin, että kainalo ja käsivarren alapuoli kipeytyivät. Kipu on jatkunut ja ihmettelen erityisesti sitä, että käsivarsi kyynärtaipeesta ja siitä alaspäinkin on kosketusarka. Esimerkiksi hihan kääriminen sattuu. Soitin sitten kirurgian polille. Siellä sanottiin, että jos käsivarsi ei turpoa, vaihda väriä tai siinä ei ala tuntua kuumotusta, niin ei ole syytä huoleen. Mitään noista ei ole ilmennyt, joten kaikki on kai sitten kunnossa. Kipu ei myöskään ole pahentunut.

Välillä tulee täydellisiä turhautumisen hetkiä. Yhtenä päivänä yritin pukea hieman tiukempaa takkia hieman paksumman puseron päälle. Lopulta nakkasin takin nurkkaan ja istuin eteisen lattialle. Hetken päästä totesin, että onhan elämässä isompiakin vastuksia kuin yksi takki. Mutta eihän kyse ole varsinaisesti takista. Ne ovat vaan niitä hetkiä, kun kaikki huoli ja pelko tulevasta tiivistyy siihen yhteen hetkeen ja pienikin vastoinkäyminen on silloin piste iin päälle. Noiden jälkeen muistutan itseäni aina siitä, miten hyvin minulla asiat ovat, kaikki on mennyt tähän asti niin kuin pitääkin ja olen päässyt varsin helpolla.

Seuraava jännityksen paikka on tuleva torstai, jolloin lääkäri soittaa ja saan kuulla tutkimustuloksista ja jatkosuunnitelmista. Kyllähän se taas nostaa kauhua pintaan, mitä sieltä kasvaimesta loppujen lopuksi on löytynyt. Mutta yritän taas asennoitua niin, että on turha murehtia asiaa, jolle ei mitään mahda.

Ulos syöpäkaapista

Täytyy tunnustaa, etten vielä leikkaukseen mennessänikään ollut kertonut rintasyövästäni kenellekään, en edes lähipiirilleni. Ainoa, joka tiesi, oli mieheni. Ei minulla ollut varsinaisesti tarkoitusta salata asiaa, mutta jotenkin se vaan jäi. Ensin ajattelin, että kerron sitten, kun diagnoosi on varma. Sitten ajattelin, että odotan, kunnes selviää, miten iso leikkaus on edessä. Ja kun sitten kuulin, että selviän pienellä leikkauksella ja yhdellä yöllä sairaalassa, päätin jättää kertomisen leikkauksen jälkeen. Ja sitten se vaan venyi taas. Minä en halua huolestuttaa ketään, en halua, että kukaan läheiseni murehtisi takiani. Tai mikä vielä pahempaa, säälisi minua tai päivittelisi ja siunailisi tilannettani.

Toissa päivänä kuitenkin kutsuin siskot ihan varta vasten kylään ja seuraavana päivänä kerroin myös äidilleni. Kaikki suhtautuivat asiaan ihan hyvin, niin kuin osasin odottaakin. Tuntuu uskomattoman vaikealta sanoa, että minulla on syöpä. En oikein vieläkään osaa tiedostaa sitä edes itse. Kerran huomasin esimerkiksi sanovani erästä ihan toista ihmistä koskevassa keskustelussa: ”Jos minulla olisi syöpä…” Ai niin, minullahan on.

En osaa edelleenkään pitää itseäni sairaana tai tiedosta kuuluvani mihinkään riskiryhmään. Siskoni sanoi, että minun ei kai olisi nyt hyvä liikkua kaupoissa (koska korona). Eipä varmaan olisikaan. Olen kuitenkin liikkunut. Onneksi paikkakunnallani tilanne on vielä rauhallinen sen suhteen. Toki eihän koskaan voi tietää, kuka tartuntaa kantaa ja mistä sen saa. Eikä minun tilanteessani olisi hyväksi sairastua nyt yhtään mihinkään muuhunkaan.

Kipustelua ja turhautumista

Juuri kun pääsin kehumasta, että kipuja on ollut yllättävän vähän, alkoi eilen tuntua ihan uudenlaista kipustelua kainalossa. Myös käsivarren alapuoli on kosketusarka. Kipu ei kuitenkaan ole kovaa eikä kainalossa näy mitään erityistä, joten kuulostelen nyt huomiseen, ennen kuin soitan kirurgian polille. Kai tietty määrä kipua kuuluukin paranemisprosessiin leikkauksen jälkeen.

Välillä tämä vajaakätisyys turhauttaa. Vielä kaksi päivää ennen leikkausta nostin ihan täysillä rautaa kuntosalilla, nyt en pysty kantamaan oikealla kädellä edes ostoskassia. Jatkuvasti tulee eteen tilanteita, joista suoriutuminen ei olekaan ihan yksinkertaista, esimerkkinä kaulahuivin kietominen kaulaan. Eilen taas sain itseni nalkkiin urheilurintaliiveihin, joita yritin pukea päälleni omin voimin. Minullahan on sairaalasta saadut, edestä kiinnilaitettavat liivit (joita täytyy nyt pitää pari viikkoa yötä päivää), mutta laitoin ne pesuun. Siinä sitten kiemurtelin ympäri taloa veikeällä mutkalla ja lopulta sain kuin sainkin pujottauduttua vapaaksi ja vielä liivit päälleni (seuraava taistelu käytiin tänä aamuna yhdessä miehen kanssa niitä riisuttaessa).

Koska en ole päässyt liikkumaan, ovat ruokahalutkin olleet huonot. Ja nyt kun olisi erityisen tärkeää syödä hyvin ja monipuolisesti. Lisäksi sain pääsiäisestä hyvän tekosyyn päästää ruokarytmin repsahtamaan. Nyt olen yrittänyt taas palata ruotuun ja lisäksi koetan puuhailla kaikkea pientä. Toimettomuuteen on helppo vajota ja saan välillä tosissaan potkia itseäni persuuksille, että pääsen ylös sohvanpohjalta. Eilen ja tänään kävin pienellä kävelyllä, mikä oli ihan ok, tosin koko kättä alkaa helposti särkeä, jännitän varmaan leikattua puolta niin paljon.

Tämä joutilaisuus yhdistettynä vallitsevaan maailmantilanteeseen (=koronaepidemia) meinaa välillä vetää mielen matalaksi. On ehkä liikaa aikaa miettiä asioita. Toisaalta ajattelen, että nythän tässä joutaa parantelemaan itseään, kun minnekään ei oikein voi lähteä. Mutta toisaalta olisihan se kiva käydä vaikka kirjastossa tai ulkona syömässä.  Voin kuitenkin varsin hyvin ja erityisen kiitollinen olen siitä, että olen saanut nukuttua. Tuo kipeänä nukkuminen jännitti etukäteen, koska olen normaalistikin melko huonouninen. Unenlahjat ovat kuitenkin olleet loistavat, vaikka selällään mennään edelleen.

Hiljalleen parempaan päin

Leikkauksesta on nyt kulunut viisi päivää ja voin varsin hyvin. Kipuja on ollut yllättävän vähän, ensimmäisinä päivinä otin särkylääkettä säännöllisesti, nyt olen jo vähän vähentänyt. Melko väsyneeksi olen itseni tuntenut, johtuneeko särkylääkkeistä vai ihan tästä yleisestä joutilaisuudesta, en tiedä. Hyvä puoli siinä on ollut, että olen saanut nukuttua hyvin, vaikka ainoa mahdollinen asento on selällään. Terveellä kyljellä makaaminenkin aiheuttaa heti pakotusta rintaan ja kainaloon.

Harmittavaa on, että liikuntaharrastukset jäävät nyt muutamaksi viikoksi. Toissa päivänä kävelin vähän ulkona, mutta jo siitä aiheutuva liike alkoi kivistää. Joten sohvan nurkassa on ollut ihan hyvä olla. Joka päivä kuitenkin pystyn tekemään enemmän ja enemmän. Kaikki nostaminen, vetäminen ja työntäminen tekee kipeää, esimerkiksi auton oven kiinni saaminen on yllättävän hankalaa (itse en ole ajamaan vielä uskaltautunut, vaihteiden vaihtaminen ja mahdolliset äkkiliikkeet kädellä pelottavat). Mutta kokonaisuutena täytyy sanoa, että ainakin kipujen osalta pahempaa pelkäsin.

Leikkauksen jälkeen vietin siis osastolla yhden yön. Huonekaverinani oli nainen, jolta myös oli leikattu rintasyöpä. Juttua meillä siis riitti, tosin aihe oli varsin yksipuolinen. Oli ihan valtavan terapeuttista päästä keskustelemaan kohtalotoverin kanssa. Muutenkin osastolla oleminen oli myönteinen kokemus (ainakin kun siellä ei tuon kauempaa tarvinnut olla). Lähinnä se tunne, että apu on koko ajan lähellä. Kotiinlähtö seuraavana päivänä jopa vähän hirvitti, mutta onneksi kaikki meni hyvin.

Sairaalamuotia

Seuraavaksi sitten odotellaan vielä parisen viikkoa tuloksia kasvaimesta, minkä myötä jatkohoitotoimenpiteetkin selviävät. Joskus muinoin sitä ajatteli, että syöpä vaan leikataan pois ja siinä se. Tosiasiassahan tästä se hoito vasta alkaa. Kuten huonetoverini osastolla sanoi, nyt on otettu yksi askel eteenpäin. Nyt tässä sitten vaan lepäillään ja otetaan rennosti.

Yksi etappi saavutettu

Leikkaus on ohi ja yksi kotona vietetty yökin jo takana. Leikkauspäivä alkoi reippaasti heräämisellä ennen viittä, aamiaiseksi kuppi kahvia ja pari desiä mehua. Näillä eväillä matkaan.

Alkajaisiksi kasvain merkittiin lankamerkkauksella, joka oli käytännössä sitä, että rintaani pujotettiin paikallispuudutuksessa ohut rautalanka. Tämän jälkeen odottelua riittikin sitten reilut kaksi tuntia. Kirurgi katsoi vielä rinnan ja totesi, ettei sitä kannata ruveta rakentamaan mistään ihopoimusta. Se olisi tehnyt operaatiosta vain isomman. Totesin minulle olevan tärkeintä, että kasvain saadaan pois. Leikkauskertomuksessani lukeekin: "Jonkin verran rinta tulee pienenemään ja tämän potilas hyväksyy".

Sain esilääkityksen, rauhoittavaa ja särkylääkettä, joilla ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään vaikutusta. Hoitaja tuli hakemaan saliin pyörätuolilla, mutta halusin kävellä omin jaloin. Olin täysissä voimissani ja jännityksestä suunniltani. Leikkauspöydällä olin jo suorastaan kauhuissani, mutta sitä ei kestänyt pitkään. Avasin silmäni ja totesin olevani heräämössä. Tämä oli elämäni ensimmäinen nukutus ja luulin, että alkaisin vähitellen tuntea väsymystä ja vaipuisin unten maille. Mutta ei, vintti pimeni kuin napista painamalla.

Heräämössä ensimmäinen tunne oli kipu. Kova, jäytävä, tökkivä, vihlova kipu. Sitäkään ei tarvinnut sietää kauan, nopeasti sain kipulääkettä suoneen ja sitten suun kauttakin ja olo muuttui siedettäväksi. Toinen tuntemus oli ääretön väsymys. Tuntui, etten jaksa liikahtaakaan tai edes avata suutani. Sain kuitenkin kysyttyä, oliko leikkaus mennyt hyvin. Kuulemma oli.

Minut kärrättiin osastolle ja olo oli ihan ok. Seuraava epätoivon hetki iski, kun pyysin päästä vessaan. Tajusin olevani lähes toimintakyvytön. Sängystä ylös pääseminen oli työn ja tuskan takana, en pystynyt juurikaan ojentamaan oikeaa kättä ja hyvä kun pysyin tolpillani. Takaisin sänkyyn päästyäni huippasi, heikotti ja kylmä hiki puski pintaan. Siitä se olo kuitenkin taas parani ja parin tunnin päästä pääsinkin ihan itse jaloilleni.

Kirjoittelen osastolla olemisesta ja kotiutumisesta myöhemmin hieman lisää. Nyt tekee mieli päästä taas lepäilemään, vaikka vointi onkin jo varsin hyvä.

Vartijaimusolmukejahdissa

Tämänpäiväisen keskussairaalavierailuni aiheena oli vartijaimusolmukekuvaus, jossa selvitettiin ne imusolmukkeet, joihin syöpä hanakimmin olisi leviämässä. Rintaan pistettiin jotain radioaktiivista merkkiainetta, joka levittyään paljastaa kuvauksessa nuo niin kutsutut vartijaimusolmukkeet. Niiden sijainti merkittiin iholle tussilla, ja kun vielä leikkaava kirurgi piirteli omia merkintöjään, on tissini ja kainaloni nyt täynnä viivoja, pisteitä ja rasteja.

Jutustelin myös hoitajan kanssa, joka antoi ohjeita leikkaukseen valmistautumiseen. Olen kuulemma harvinainen tapaus sikäli, ettei rintasyövästäni vielä leikkaukseen mennessä ole saatu selville juuri mitään. Hoitajan mukaan tässä vaiheessa on yleensä jo tiedossa, minkä tyyppinen rintasyöpä on. Minun syöpäni on yhä mysteeri. Tämä nosti huoliastettani taas vähän, mitähän sieltä tulee lopulta löytymään?

Kirurgi taas totesi viivoja piirrellessään, että leikattu rinta tulisi jäämään pienemmäksi ja arveli, että selkäpoimustani kuitenkin otettaisiin tissiin täytettä. Se ei kuulostanut kivalta, mutta ammattilaisena hän tekee, kuten parhaaksi näkee. Tärkeintä on, että kasvain saadaan pois ja jos siinä sivussa saadaan tissi vielä suht alkuperäiseen muotoonsa, hyvä niin.

Mieli on nyt oikeastaan levollisempi kuin eilen. Ja nämä muutamat viikot ovat olleet sellaista neulakammoisen siedätyshoitoa, että johan on kumma, jos tämän jälkeen vielä verikoe pelottaa. Sen verran minua on nyt neulalla tökitty.

Kasvavaa kauhua

Leikkaus lähestyy ja minua jännittää. Tai ei vain jännitä, pelottaa. Pelottaa, vaikka yritän muistuttaa itselleni, että se on vain ihan pieni leikkaus.

Mainitsinkin jo aiemmin, että olen onnekkaasti saanut pysyä terveenä, joten kaikki sairaalaan liittyvä tuntuu ihan uudelta ja vieraalta. En edes muista, milloin minulta on ennen tätä esimerkiksi otettu verikoe. Lisäksi pelkään neuloja ja kaikenlaisia operaatiota hammaslääkäristä lähtien. Kun tähän vielä lisätään se, että jännitän kamalasti kaikkia uusia tilanteita ja paikkoja muutenkin, aiheuttaa jo leikkauksen ajatteleminen kauhua. Välillä torun itseäni tästä panikoinnista. Miten paljon pahemmista ja vaikeammista operaatioista ja sairauksista ihmiset joutuvat selviämään. Olen todella onnekas, että pääsen näin pienellä leikkauksella.

On tässä taustalla vielä sekin ajatus, että entä jos leikkauksessa löytyykin jotain, mitä ei muissa tutkimuksissa näkynyt. Syöpä on kuitenkin aina syöpä, kavala ja arvaamaton. Mutta taaskaan ei murehtimisella mihinkään pääse. Lohduttaudun ajatuksella, että olen varmasti osaavissa käsissä ja että pääsiäisenä se on jo ohi.

Totuuden hetki

Lopultakin oli edessä se hetki, kun tieto syöpäni laajuudesta selviäisi. Magneettikuvaus. Kun istua kyhjötin sairaalasängyllä ruma pyjama päälläni ja kanyyli kyynärtaipeessa odottamassa kuvaukseen pääsyä, tunsin itseni maailman pienimmäksi. Itse kuvaushan oli sinällään helppo nakki, tarvitsi vain pötköttää parikymmentä minuuttia mahallaan liikkumatta, naama ja tissit tutkimuspöydän aukoissa.

Kuvauksen jälkeen ensimmäiset uutiset minulle tuli jo käytävällä kertomaan Lääkäri 2, sama, joka teki aiemmin ultraäänitutkimuksen. Hyviä uutisia, kasvain on pieni, eikä se ole levinnyt.
–    Uskon, että se saadaan poistettua säästävällä leikkauksella.

Totta kai tämä huojensi, mutta lauseessa oli yksi sana, jonka takia en uskaltanut vielä täysin huokaista: uskon. Nyt en halunnut enää elätellä yhtään turhaa toivetta, ettei tarvitsisi taas tuntea sitä iskua palleaan. Jäin odottamaan kirurgin (Lääkäri 3) soittoa.

Puhelin soikin jo kotimatkalla (istuin kyydissä, kultainen avomieheni on halunnut toimia kuljettajanani näillä naapurikaupunkiin suuntautuvilla keskussairaalareissuilla).

–    Millaisessa paikassa olet, voinko kertoa hyviä uutisia magneettitutkimuksestasi?

Voit! Kyllä voit kertoa, sellaista paikkaa ei olekaan, missä en niitä haluaisi kuulla. Hyvät uutiset olivat juuri ne, jotka Lääkäri 2 jo kertoi: syöpä ei ole levinnyt ja se on vain noin yhdeksän millimetrin kokoinen. Rintaa ei tarvitse poistaa ja yksi yö sairaalassa riittää. Nyt tuntui ensimmäisen kerran, että alkaisin itkeä.

Sain sitten leikkausajankin jo vajaan viikon päähän. Se on siis edessä ensi viikolla ja sitä ennen on edessä imusolmuketutkimus. Miten hoito jatkuu leikkauksen jälkeen, se selviää vasta, kun kasvaimen tyyppi tutkitaan leikkauksen jälkeen.

Keski-ikäinenkin nyt nuortuu…

Minkä ikäisenä ihminen on vanha, entä minkä ikäisenä hän lakkaa olemasta nuori? Tästä on olemassa varmasti useitakin käsityksiä, mutta vanhuus ja nuoruus ovat myös varsin suhteellisia käsitteitä.

Keski-iän katsotaan useammankin määritelmän mukaan alkavan 40-vuotiaana. Itse olen siis astunut keski-ikäisyyteen jo reilu vuosi sitten. Itse kuitenkin tunnen (kuten varmasti moni muukin) itseni nuoreksi. Jos kuitenkin pystyy helposti muistamaan asioita, jotka tapahtuivat yli 30 vuotta sitten ja jos ikätovereilla alkaa olla aikuisia lapsia, on tosiasia, ettei tässä nyt enää ihan nuoriakaan olla.

Ollessani itse parikymppinen, nelikymppiset tuntuivat jo melko fossiileilta. Ja totta on, että esimerkiksi ensisynnyttäjäksi tai ammattilaisurheilijaksi olisin jo vanha.

Mutta nyt kuluneiden viikkojen aikana olen saanut monta kertaa kuulla olevani nuori. Koska olen nuori syöpäpotilaaksi. Kaikkisyovasta.fi-sivuston mukaan yli 60 prosenttia rintasyövistä löydetään yli 60-vuotiailta. 25–49-vuotiailta vain reilut kymmenen prosenttia.

Onhan se kiva kuulla olevansa nuori, jos vain asiayhteys olisi toinen...

Minä ja tissini

Koska minua on kovasti nyt pohdituttanut monikin asia, olen pohdiskellut myös suhdettani rintoihini. Eikä se ole aina ollut kovin lämpöinen suhde. Joskus ulkonäköpaineisina nuoruusvuosina kriiseilin siitä, että eivät ne nyt sitten tuon isommiksi kasvaneetkaan. Iän myötä vaatimattomasta rintavarustuksesta on kuitenkin oppinut olemaan jopa kiitollinen.

Käydessäni nyt läpi eri vaihtoehtoja, joita rintasyöpä eteeni voisi tuoda, on yksi tietysti ollut se, että koko rinta joudutaan poistamaan. Yritin valmistautua tähän henkisesti ja tulin siihen tulokseen, että tissi on pieni hinta hengen säilymisestä. Jostain syystä ennen kirurgian polilla käyntiä ei mieleeni edes tullut, että rinta voitaisiin rakentaa uudelleen. Muistin vain lukion terveystiedon tunneilta opettajan esittelemän silikonisen rintaproteesin, joka sujautetaan rintaliivien täytteeksi. Kuvittelin nyt, että sellainen olisi ehkä seuralaiseni loppuelämän ajan.

Suurin yllätys minulle oli se, että uusi rinta voidaan rakentaa jo samassa leikkauksessa, jossa kasvain poistetaan. Lääkäri tosiaan mutisteli ihopoimujani löytääkseen kohdan, josta uuteen tissiin saataisiin rakennusainetta. Sellainen löytyi selkäpoimustani. Hoitaja otti vielä rinnoistani kuvia, joita plastiikkakirurgi sitten voi käyttää apuna uuden rinnan muotoilemisessa. (Tuossa kohtaa muuten jo nauratti, ei minusta aiemmin ole tissikuvia otettukaan). Kävi niin tai näin, minun ei tarvitse viettää loppuelämääni tissipuolena.

Seuraavanlainenkin ajatus mieleeni on tullut: Jos minulla olisi tosi isot rinnat, olisiko kyhmy löytynyt näin aikaisessa vaiheessa? Sitä on tietysti turha jossitella. Olen kuitenkin luvannut itselleni nyt kaksi asiaa. Kun tästä on selvitty, minä a) tutkin rintani säännöllisesti b) en moiti tissejäni, vaikka ne eivät mitkään muotovaliot olekaan.