Täytyy tunnustaa,
etten vielä leikkaukseen mennessänikään ollut kertonut rintasyövästäni
kenellekään, en edes lähipiirilleni. Ainoa, joka tiesi, oli mieheni. Ei minulla
ollut varsinaisesti tarkoitusta salata asiaa, mutta jotenkin se vaan jäi. Ensin
ajattelin, että kerron sitten, kun diagnoosi on varma. Sitten ajattelin, että odotan,
kunnes selviää, miten iso leikkaus on edessä. Ja kun sitten kuulin, että selviän
pienellä leikkauksella ja yhdellä yöllä sairaalassa, päätin jättää kertomisen
leikkauksen jälkeen. Ja sitten se vaan venyi taas. Minä en halua huolestuttaa
ketään, en halua, että kukaan läheiseni murehtisi takiani. Tai mikä vielä pahempaa,
säälisi minua tai päivittelisi ja siunailisi tilannettani.
Toissa päivänä
kuitenkin kutsuin siskot ihan varta vasten kylään ja seuraavana päivänä kerroin
myös äidilleni. Kaikki suhtautuivat asiaan ihan hyvin, niin kuin osasin
odottaakin. Tuntuu uskomattoman vaikealta sanoa, että minulla on syöpä. En
oikein vieläkään osaa tiedostaa sitä edes itse. Kerran huomasin esimerkiksi sanovani
erästä ihan toista ihmistä koskevassa keskustelussa: ”Jos minulla olisi syöpä…”
Ai niin, minullahan on.
En osaa edelleenkään pitää
itseäni sairaana tai tiedosta kuuluvani mihinkään riskiryhmään. Siskoni sanoi,
että minun ei kai olisi nyt hyvä liikkua kaupoissa (koska korona). Eipä varmaan
olisikaan. Olen kuitenkin liikkunut. Onneksi paikkakunnallani tilanne on vielä
rauhallinen sen suhteen. Toki eihän koskaan voi tietää, kuka tartuntaa kantaa
ja mistä sen saa. Eikä minun tilanteessani olisi hyväksi sairastua nyt yhtään
mihinkään muuhunkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti