Totuuden hetki

Lopultakin oli edessä se hetki, kun tieto syöpäni laajuudesta selviäisi. Magneettikuvaus. Kun istua kyhjötin sairaalasängyllä ruma pyjama päälläni ja kanyyli kyynärtaipeessa odottamassa kuvaukseen pääsyä, tunsin itseni maailman pienimmäksi. Itse kuvaushan oli sinällään helppo nakki, tarvitsi vain pötköttää parikymmentä minuuttia mahallaan liikkumatta, naama ja tissit tutkimuspöydän aukoissa.

Kuvauksen jälkeen ensimmäiset uutiset minulle tuli jo käytävällä kertomaan Lääkäri 2, sama, joka teki aiemmin ultraäänitutkimuksen. Hyviä uutisia, kasvain on pieni, eikä se ole levinnyt.
–    Uskon, että se saadaan poistettua säästävällä leikkauksella.

Totta kai tämä huojensi, mutta lauseessa oli yksi sana, jonka takia en uskaltanut vielä täysin huokaista: uskon. Nyt en halunnut enää elätellä yhtään turhaa toivetta, ettei tarvitsisi taas tuntea sitä iskua palleaan. Jäin odottamaan kirurgin (Lääkäri 3) soittoa.

Puhelin soikin jo kotimatkalla (istuin kyydissä, kultainen avomieheni on halunnut toimia kuljettajanani näillä naapurikaupunkiin suuntautuvilla keskussairaalareissuilla).

–    Millaisessa paikassa olet, voinko kertoa hyviä uutisia magneettitutkimuksestasi?

Voit! Kyllä voit kertoa, sellaista paikkaa ei olekaan, missä en niitä haluaisi kuulla. Hyvät uutiset olivat juuri ne, jotka Lääkäri 2 jo kertoi: syöpä ei ole levinnyt ja se on vain noin yhdeksän millimetrin kokoinen. Rintaa ei tarvitse poistaa ja yksi yö sairaalassa riittää. Nyt tuntui ensimmäisen kerran, että alkaisin itkeä.

Sain sitten leikkausajankin jo vajaan viikon päähän. Se on siis edessä ensi viikolla ja sitä ennen on edessä imusolmuketutkimus. Miten hoito jatkuu leikkauksen jälkeen, se selviää vasta, kun kasvaimen tyyppi tutkitaan leikkauksen jälkeen.